Henriette uudisti kysymyksensä.
— Missäkö tappelu on? Bazeillesissa, ja se alkoi jo varhain aamulla… Sotamies ajoi tänne ja toi marsalkalle tiedon ja hän meni sitä heti keisarille ilmoittamaan. Nyt on ehkä neljänneksen verran siitä, kun marsalkka ratsasti pois, ja keisari taitaa myös lähteä, koska pukevat parhaillaan. Äsken juuri näin, että laittoivat ja koristelivat hänen kasvojaan kaikenmoisilla rasvoilla ja laitoksilla.
Nyt tiesi Henriette tiettävänsä ja lähti pois.
— Hyvästi pikku Rose! Minun täytyy mennä.
Ja tyttö saattoi hänet portille sanoen vielä viimeseksi:
— Jos mitä haluatte tietää, niin tulkaa vain tänne. Tiedänhän minä, että teihin voi luottaa.
Henriette palasi kiireesti kotiinsa. Hän toivoi varmasti että mies oli tullut kotiin hänen poissaollessaan ja pelkäsi hänen olevan rauhatonna kun koti on tyhjä. Tultuaan lähelle hän katsoi odottiko miehensä häntä ikkunassa, vaan ei, se oli selki selällään eikä näkynyt ketään. Ja tyhjät olivat suojatkin, joiden läpi hän kiiti hämmästyneenä ja väristen ra'asta kosteudesta, joka oli tunkeunut asuntoon. Ampuminen jatkui yhä. Hän meni ikkunan luo. Nyt hän tiesi, mitä halusi tietää, taistelu oli Bazeillesissa ja hän värähteli joka kerran kun kuularuiskut paukkaen laukesivat ja kanuunat jymähtivät. Niiden ääni tuntui lähenevän, taistelu kiihtyi joka hetki.
Minkätähden ei Weiss palannut? Olihan hän niin varmasti luvannut tulla heti kotiin kun vihollinen ahdisti Bazeillesia! Hän tuli yhä levottomammaksi, ajatteli kaikenmoisia esteitä, tie oli kenties tukossa eli kranaattisade niin ankara, ettei hän tahtonut lähteä. Vai olisikohan tapahtunut onnettomuus? Ei ei, sellaista hän ei tahtonut ajatella, täytyi pitää kiinni toivosta, ett'ei kadottaisi rohkeuttaan. Sitten hän mietti itse lähteä Bazeillesiin miestään vastaan, vaan pelkäsi sivuuttavansa hänet tiellä ja mikä hänen eteensä silloin tulisi! Weiss olisi jos kuinka levoton, jos ennättäisi ensin kotiin. Sitäpaitsi oli sellainen yritys varsin tuhmanrohkea, oli; mutta vaikka hän ei koskaan tahtonut pitää melua itsestään oli hänestä kumminkin luonnollisinta, että mies ja vaimo ovat vaaran hetkellä yhdessä.
Mutta samassa juolahti Delaherche hänen mieleensä.
— Sinne minun täytyykin mennä!