Isäntähän oli myös ollut yötä Bazeillesissa ja tietää varmaan jotain Weissistä. Hän riensi alas ja meni suoraan käytävän kautta, joka johti heiltä tehdasrakennukseen. Tultuaan vanhaan puutarhaan, joka nyt oli kivitetty ja josta ei enää ollut muuta jälellä kuin suuri viheriä satavuotisten jalavien varjoama ympyrä, näki hän hämmästyksekseen vahtisotamiehen vaunuliiterin ovella. Sitten hän muisti kuulleensa, että seitsemännen osaston rahastoa säilytettiin täällä Delaherchen tehtaalla ja hänestä tuntui kummalliselta ajatella, että täällä löytyi niin paljon kultaa, monia miljoonia, sanottiin, ja vallien ulkopuolella ihmiset tappelivat ja surmasivat toisiaan. Mutta juuri kun hän aikoi nousta kyökinportaita ylös häntä kohtasi uusi ihme, jotain niin tavatonta, että astui kolme neljä porrasta alas ja jäi miettimään, tokko uskaltaakaan enää mennä Gilberten luo. Eräs sotilas, eräs kapteeni livahti hänen ohitsensa, nopeasti ja äänettömästi kuin näky, vaan hän ennätti kumminkin tuntea miehen samaksi, jonka oli usein nähnyt Gilberten luona Charlevillessä. Hän palasi kartanolle ja vilkasi makuusuojan korkeihin ikkunoihin, vaan uutimet olivat vielä kiinni. Sitten hän teki äkkipäätöksen ja nousi rivakkaasti portaita ylös.
Ensi kerroksessa hän aikoi lapsuuden toverin ja ystävättären oikeudella koputtaa Gilberten pukuhuoneen ovelle; olihan hän usein ennenkin käynyt täällä aamusilla juttelemassa. Vaan se olikin raollaan, ikäänkuin joku olisi kiireessään unohtanut lukita sen, ja hän astui estämättä pukusuojaan sekä siitä hiljaa makuuhuoneesen. Se oli hyvin korkea ja katosta riippuivat syvissä poimuissa raskaat, punaset samettiverhot leveän vuoteen edessä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hiljainen tasainen hengitys, nukkuvan rauhallinen hengitys, ja suojan täytti vieno syreenin tuoksu.
— Gilberte! kuiskasi Henriette.
Vaan hän ei herännyt; ja punaisten uutimien raosta tunkevassa heikossa valossa lepäsi soma pyöreä päänsä toisen käsivarren varassa kauniin tumman tukan ympäröimänä.
— Gilberte!
Hän liikahti, venyttelihe, silmiään avaamatta.
— Gilberte!
Nyt hän nosti päätään ja tunsi Henrietten.
— Sinäkö se olet?… Mitähän kello lienee?
Kuultuaan, että se oli kuusi hän tuli vähän hämilleen, vaan koetti peittää sitä ja torui leikillisesti, että Henriette oli hänet niin aikaseen herättänyt.