Henriette kysyi Delaherchea ja hän vastasi nopeasti:
— Eihän hän vielä ole tullut; ehken vasta yhdeksän ajoissa…
Minkätähden hän olisi näin aikaseen palannut?
Henrietten täytyi temmaista hänet onnellisesta huolettomuudestaan.
— Taivaan tähden, Gilberte, Bazeillessa on taisteltu aikasesta aamusta ja minä pelkään niin kovin kun mieheni on siellä.
— Elä ensinkään pelkää!… Minun mieheni on niin varovainen, että hän olisi aikoja palannut, jos siellä olisi ollut vähinkään vaara tarjolla… Sinä saatat olla aivan huoleton niin kauvan kun hän on poissa!
Nämä sanat rauhoittivat Henrietteä. Niin, Delaherche ei todellakaan ole se mies, joka suotta vaaraan antautuu. Hän tuli heti rohkeammalle mielelle ja riensi avaamaan uutimet, että valo pääsi huoneesen. Toinen ikkunan puolisko jäi auki ja ampuminen kuului selvästi täyttäen jyminällään saman suojan, joka muutamia minuuttia takaperin lepäsi rauhan ja onnellisen hiljaisuuden vallassa.
Gilberte katseli silmät selällään selkeää aamutaivasta.
— Mitä? Joko taistelu on alkanut?
Hänen paitansa lipui pois hienolta alastomalta olaltaan, joka näkyi tumman tukan alta.
— Voi Jumala, joko he nyt tappelevat näin aikaseen aamulla!… Se on niin kauheata kaikki, koko sota!