Vaan Henrietten katse oli kiintynyt hansikkapariin pienellä pöydällä, pariin valkosia sotilashansikkaita, ja hän peräytyi ehdottomasti hämmästyksestä. Gilberte punastui ja veti hänet hämmentyneenä veltolla liikkeellä vuoteen laidalle istumaan.
— Minä aavistin, että sinä olit nähnyt ja tiesit kaikki!… Elä, rakas Henriette, tuomitse minua kovin… Hänhän oli vanha ystävä, kerroinhan sinulle jo siellä kotona Charlevillessä, muistathan…
Hän puhui hiljaa liikutetulla äänellä, vaan huulilla asui nauru.
— Ja eilen … eilen hän pyysi niin kauniisti, ja me näimme toisemme pitkän, pitkän ajan kuluttua… Ja ajatteles, että hänen täytyy taistella tänään ja kaatuu ehkä … kuinka olisin voinut kieltää?
Henriette kuunteli miettiväisenä. Tämä kummastutti häntä, — hän ei pystynyt käsittämään Gilberteä. Varmaankin he olivat niin peräti erilaiset. Hän ei ollut koko yönä eikä aamuna ajatellut muuta kuin miestään sekä veljeään, jotka olivat hengenhädässä. Miten saattoi ihminen, jonka lähimpiä kuolema joka silmänräpäys uhkasi, nukkua niin makeasti ja näyttää iloiselta ja rakastuneelta?
— Vaan miehesi, Gilberte, ja — se toinen … eikö sinun sydäntäsi kirvele, ett'et ole heidän luonansa nyt? Etkö ajattele, että he ovat vaarassa, että heidät saatetaan kantaa tänne raajarikkoina, kuoliaina?
Gilberte ojensi kauniit käsivartensa eteensä.
— Ei ei, älä puhu tuollaista! Miksi sinä peljästytät minua juuri kun olen herännyt?… En minä tahdo sellaista ajatella, ei ei, se on kovin kauheata!
Ja Henrietten täytyi väkisinkin naurahtaa. Hänen mieleensä muistui heidän lapsuutensa, jolloin Gilberten isä määrättiin tullin tarkastajaksi Charlevilleen ja hän lähetti tyttärensä Chêne-Papuleux'hön, kun hän oli ruvennut yskimään ja äitinsäkin oli kuollut nuorena rintatautiin. Pikku Gilberte ei ollut kuin yhdeksän vuoden vanha, vaan tavattoman vilkas jo ja mielistelevä, oli milloin näyttelijätär, milloin kuningatar, koristeli itseään aina, säästi kaikki hopeapaperit makeisista laittaakseen rannerenkaita ja korvahetuloita. Ja samallaisena hän oli pysynyt, oli juuri sama iloinen elämänhaluinen lapsi joutuessaan naimisiin metsävirkamies Maginotin kanssa. Hän ei sietänyt Mezièresiä, joka oli ikäänkuin haudassa vallien ja mäkien välissä, vaan jäi asumaan hauskaan Charlevilleen. Isä oli kuollut ja hän eli aivan mielensä mukaan, sillä Maginot oli hyväluontoinen, vähäpätöinen mies, joka ei koskaan sekaantunut vaimonsa asioihin. Kaupungilla juteltiin paljon, vaan ei hänellä kumminkaan ollut omallatunnollaan muuta vaarallisempaa kuin suhde kapteeni Beaudoiniin, vaikka eli alituisessa upseeritulvassa, johon oli joutunut översti Vineuilin kautta. Hän oli hyväsydämminen ja iloinen; halusi olla ihailtu ja kaunis.
— Se oli kumminkin hyvin pahasti tehty, että sallit hänen tulla tänne, sanoi Henriette viimein vakavasti.