Gilberte laski hyväilevän pehmosen kätensä ystävättären huulille.
— Henriette kulta, enhän voinut olla suostumatta tämän ainoan, ainoan kerran… Tiedäthän, etten minä tahdo pettää uutta miestäni!
He eivät puhuneet enää mitään kumpikaan, vaan syleilivät toisiaan hellästi. Hehän olivat lapsuuden ystäviä ja ymmärsivät, vaikka olivatkin niin erilaiset, toistensa tunteet.
— Voi kauheata tuota ampumista! huudahti Gilberte ylös hypähtäen.
Minun täytyy sukkelasti pukeutua!
Tykinpauke kuului taas kovemmin. Hän sieppasi vaatteensa ja puki Henrietten avulla sukat ja kengät jalkaansa sekä otti kiireimmiten aamutakin ylleen ollakseen valmis, jos tultiin alas käskemään. Juuri kun hän oli kiertämässä hiuksiaan ylös kolkutettiin ovelle ja hän riensi avaamaan.
— Tule, tule vaan, rakas äiti!
Tavallisella ajattelemattomuudellaan hän laski anoppinsa huoneesen eikä muistanut hansikkaita, jotka olivat vieläkin pöydällä. Henriette astui pöydän luo ja koetti peittää niitä, vaan rouva Delaherche oli heti sisään astuttuaan huomannut ne ja jäi kuin kivettyneenä ovelle seisomaan. Sitten hän vilkasi ympärilleen ja katsoi pitkään leveätä samettiverhojen kätkemää vuodetta.
— Rouva Weisskö täällä onkin!… Oletko todellakin voinut nukkua,
Gilberte?
Nähtävästi hän olisi tahtonut sanoa vähän muutakin miniälleen. Voi tätä avioliittoa, jota hän niin oli vastustanut, vaan jonka poikansa vietettyään kaksikymmentä hiljaista vuotta mitättömän vaimon rinnalla, solmi tuon nuoren, kevytmielisen naisen kanssa! Ja hän oli tehnyt kaikki mitä oli voinut suojellakseen poikansa kunniaa pilkuttomana, — ja nyt alkoi Gilberten menneisyys jälleen kummitella! Ei, tämä oli liikaa, hänen täytyi keskustella poikansa kanssa… Hän ei voinut sietää, että vanha kunniallinen nimensä tahrattiin!
Gilberte punastui kaulaa myöten ja sammalsi: