Mutta nyt kuului tyytyväistä mukinaa ja heidän kasvoillaan kuvastui iloinen hämmästys. Jean palasi Mauricen kanssa, joka kantoi puusylyystä. Viimeinkin he voivat saada valkeata ja hiukka lämmintä ruokaa vatsaan! Tämä oli ainoastaan kahdentoista tunnin lykkäys, ei ollut syytä valittaa!
— Eläköön ylihoitaja! huusi Chouteau.
— Ääneti siellä! vastasi Loubet, ja odottakaa kauniisti, niin minä laitan teille sopan, joka maittaa!
Hän otti tavallisesti niskoilleen ruuan valmistuksen ja se oli toisille mieliin, sillä hän oli mainio kokki. Mutta hän oli aina melkein tappaa Lapoullen lähettämällä hänet kovin uskomattomille asioille.
— Noo, — tuo nyt tänne samppanja, — ja etkö sinä jo joudu tryffeliä hakemaan, kollo!
Häntä halutti narrata hiukan suurta tyhmeliiniäkin, Lapoullea, ja hän mölisi:
— Hei, halloo, Lapoulle, miten sen kana-jutun on?
— Minkä kanan?
— Tuon, pöllöpää, tuossahan se on aivan nenäsi alla… Lupasinhan sinulle eilen kananpaistia, etkö muista? Äskenhän sen korpraali tänne toi!
Ja hän osoitti suurta valkoista kiveä, joka oli heidän jaloissaan, osoitti sellaisella vakuutuksella, että Lapoulle vihdoin otti sen käteensä ja katseli sitä joka puolelta.