— Noo, emmehän tuosta kumminkaan kuole! Ei ole tarvis heti riisua aseita, jos selkäänsä saa… Meidän täytyy antaa takasin, mitäpä muutakaan voisi tehdä.
Heidän eteensä ilmestyi korkea olento. Se oli Rochas, jolla vielä oli vaippa hartioillaan ja jonka oli unesta ajanut aavistus jostain onnettomuudesta. Hän kysyi heiltä, hän tahtoi tietää.
Kun hän — suurella vaivalla — vihdoin ymmärsi, kuvautui hänen kasvoillaan ja lapsensilmissään rajaton hämmästys. Enemmän kuin kymmenen kertaa hän toisti:
— Lyöty! — lyöty! Mitä te sanotte? Lyöty? — Minkätähden? Lyöty?
Yö oli tuskallinen ja synkkiä aavistuksia täynnä.
Idässä alkoi valjeta. Päivä tuli; harmaa, sanomattoman surullinen päivä koitti nukkuvan leirin yli; — saattoi jo eroittaa eräässä teltoista Loubetin ja Lapoullen, Pachen ja Chouteaun, jotka makasivat suu auki ja kuorsasivat kaikista voimista. Surun aamurusko kohosi näköpiirin reunalle ja valaisi usvajoukot, jotka leijailivat kaukana virran kohdalla.
II.
Kahdeksan vaiheilla hajoitti aurinko raskaat pilvet ja elokuunpäivän kirkas valo säteili Mülhausenin laajojen, hedelmällisten vainioiden yli. Leirissä oli elämä vilkasta, ja kaikissa seudun kirkoissa kajahtelivat sunnuntaikellot. Kamala onnettomuuden päivä loisti ihanassa juhlavalaistuksessa.
Äkkiä kuului Gauden puhallus, joka kutsui muonan jakoon. Loubet hämmästyi kovasti. Mitä nyt? Mitä se tietää? Saadaanko todellakin kananpaistia niinkuin Lapoulle oli luvannut? Loubet oli syntynyt Cassanneriekadun varrella lähellä Pariisin suurta sentraali-hallia, hänen äidillään oli pieni kyökkikasvikauppa; — itse hän oli lähtenyt mukaan "parin killingin tähden," kuten sanoi. Hän olikin jo päivinään koettanut yhtä ja toista ja oli oikea herkkusuu, joka aina koetti nuuskia jotain syötävää. Senpätahden hän nytkin lähti urkkimaan, vaan Chouteau jäi ilveilemään Pachen kanssa, jota hän kauheasti pilkkasi, sillä hän oli keksinyt poikaparan polvillaan rukoilemassa muutaman teltan takana. Chouteau oli jotain taiteilijan tapaista, — koristemaalari Montmartresta, kaunis, pulskavartaloinen poika, joka suosi kaikenmoisia vallankumouksellisia aatteita ja kirosi sitä, että hänet oli kutsuttu palvelukseen ennen aikaa. Hän ei suinkaan säästänyt Pachea.
— Kas tuota tekopyhää veitikkaa. Rukoilisi ennemmin 100,000 frangia vuotuista palkkaa Herralta! — Mutta pieni, hiljanen Pache antoi hänen pilkkailla minkä jaksoi, silmiään räpäyttämättä vain kuunteli, sillä hän oli siihen tottunut. Hän oli nimittäin komppanian syntipukki, hän ja Lapoulle, joka oli niin tietämätön, että oli kysynyt saako hän nähdä kuninkaan ensimmäisenä päivänä kun oli palveluksessa. Ja vaikka kaikki puhuivat Fröschwillerin tappiosta, nauroivat nämä neljä ja laskivat leikkiä tavallisille toimilleen mennessä.