Päivä ei ollut vielä puolessa ja kuningas seurasi armeijainsa matemaattisesti tarkkaa, järkähtämätöntä marssia. Ne tunkivat eteenpäin ennakolta määrätyitä teitään ja pitensivät yhä sotilas- ja tykkivyötä, joka oli alkanut muodostua Sedanin ympärille. Vasen siipi, joka oli tullut Doncheryn ketoa, jatkoi reittiään Saint-Albertin solalle Saint-Mengesin ja Fleigneuxin ohi; ja hän näki selvästi XI:n armeijaosaston takana, joka oli tulisessa taistelussa kenraali Douayn joukkojen kanssa, V:n armeijaosaston metsän peitossa lähenevän Illyn kiviristiä sillä välin kun patteriat vuorottelivat yhtä mittaa niin että koko taivaan ranta näytti olevan yhtenä tulena. Oikea siipi otti haltuunsa koko Givonnelaakson, XII:s osasto anasti Moncellen, kaarti oli marssinut Daignyn kautta ja meni parhaallaan puron yli suunnaten suoraan kiviristille, pakotettuaan kenraali Ducrotin vetäytymään Garennen metsän taakse. Ponnistus vielä ja Preussin perintöprinssi saattoi antaa kättä Saksin perintöprinssille aavalla tasangolla Ardennin metsän laidassa. Kaupungin eteläpuolella ei näkynyt enää Bazeilles, se peittyi tykkänään pölyyn ja savupilviin, joita tuprusi palavista taloista.
Ja kuningas seisoi levollisena katsoen ja odottaen. Tunti ehkä, eli kaksi, kenties kolmekin, tässä oli ainoastaan kysymys ajasta; toinen rattaan hammas liittyi toiseen, hävityskone oli pantu liikkeelle ja teki tehtävänsä. Iloisen säteilevän taivaan alla supistui taistelutanner supistumistaan, pienten mustien pisteiden vimmattu vilinä vetäytyi lähemmä Sedania. Ikkunan ruudut välähtelivät kaupungissa, näytti kuin joku talo vasemmalla, Cassinen etukaupungin puolella, olisi ollut tulessa. Mutta etempänä, Doncheryn ja Carignanin seutuvilla lepäsivät kentät jälleen autioina, siellä vallitsi lämmin, säteilevä rauha; Maasin kirkas pinta, elämästään iloitsevat puut, laajat hedelmälliset vainiot, viheriät niityt värähtelivät puolipäivän helteessä.
Kuningas kääntyi seurueensa puoleen kysyen jotain. Hän halusi tietää kaikki, tuntea kaikki, olla elävässä yhteydessä noiden elävien tomuhiukkasten kanssa, jotka hänen viittaustaan tottelivat. Oikealla puolellaan liiteli ilmassa tykin pauketta pelästynyt pääskyparvi, yleni korkealle ja katosi etelään päin.
IV.
Ensimmältä pääsi Henriette nopeasti rientämään Balanin tietä. Kello oli vasta vähän yli yhdeksän ja talojen sekä puutarhojen reunustama tie oli vielä melkein tyhjä, vaan kuta lähemmä kauppalaa hän tuli sitä vaikeampi oli päästä eteenpäin. Hänen täytyi joka hetki väistyä seinävierille marssivien joukkojen tahi pakolaisten tieltä ja pieni kun oli, puettuna tummaan hameeseen, somat hienoset hiukset ja kalpeat kasvot melkein pitsiliinan peitossa, ei häntä monikaan huomannut ja hän sai häiritsemättä jatkaa kulkuaan.
Mutta Balanissa tukkesi rykmentti merijalkaväkeä tien. Siinä seisoi suurten puiden peitossa läpipääsemätön joukko miehiä, jotka odottivat käskyä. Hän nousi varpailleen, loppumattoman pitkältä näytti jono! Ja hän teki rohkean yrityksen, kyyristyi kokoon ja lähti pujottautumaan miesten välitse. Häntä tyrkittiin kyynärpäillä, hän sai monta kolhausta pyssynperistä ja päästyään parikymmentä askelta alkoi ympäriltä kuulua kovaäänistä vastustusta. Kapteeni käänsi päätään ja suuttui.
— Mitä, nainen täällä? Hulluko te olette?… Minne teillä on matka?
— Bazeillesiin.
— Mitä? Bazeillesiin!
Ympärillä olevat miehet purskahtivat nauruun, osottelivat häntä ja kertoivat toisilleen, minne hän aikoi. Kapteenikin näytti huvitetulta ja sanoi: