Tehtailija tavoitti pian Henrietten.
— Elkää nyt, hyvä rouva Weiss, tehkö sellaista mielettömyyttä!… Miten te löydätte siellä Weissin? Eikähän se ole sanottu, että hän enää perillä onkaan… Minä vakuutan teille, että nyt on aivan mahdotonta päästä Bazeillesiin.
Vaan Henriette ei kuunnellutkaan. Hän kiiruhti askeleitaan ja kääntyi Ménilin kadulle päästääkseen suoraan Balanin tielle. Kello oli melkein yhdeksän ja Sedania ei synkistänyt enää aamun harmaa väritys. Heleä auringonvalo muodosti syviä varjoja talojen seinustalla, hätääntyneitä ihmislaumoja tunkeili kaduilla, jossa ehtimiseen laukkasi sanantuojia ja -viejiä. Muutamien aseettomien sotamiesten ympärille oli muodostunut ryhmä. He olivat juuri saapuneet, toiset lievästi haavotettuina, toiset ylen hermostuneina, huutaen ja viuhtoen käsillään. Eikä kaupunki olisi sittenkään suuresti eronnut tavallisesta arkiolostaan, ell'eivät puodit olisi olleet kiinni ja uutimet ikkunoita peittämässä. Ja lisäksi alituinen tykinpauke, joka pani maan jalkojen alla, seinät, vieläpä katotkin tärisemään.
Delaherche riensi äänetönnä Henrietten rinnalla ristiriitaisten ajatusten vallassa. Hänen velvollisuutensa olisi ollut seurata tätä yksinäistä, turvatonta naista, vaan miten uskaltaa, hirvitä lähteä jälleen kuulatuiskuun Bazeillesin tielle? Mutta Balanin portilla heidät eroittikin toisistaan upseerijoukko, joka ratsasti kaupunkiin. Siinä olikin kauhea tungos, kaikki olivat rientäneet sinne uutisia saamaan. Delaherche juoksi vähän matkaa ja palasi taas ihmistungoksesta etsimään; vaan ei, Henriette oli kadonnut, hän oli varmaankin jo ennättänyt lähteä maantielle. Ja tehtailija luopui turhasta etsimisestään.
— Sitä parempi! Mutta harmillista se sentään oli!
Portilta hän palasi takasin kaupunkiin ja kuljeskeli katuja ylös ja alas, ett'ei vain mikään nähtävä jäisi näkemättä, mutta häntä vaivasi kumminkin yhä kasvava levottomuus. Mikä tästä lopuksi tulee? Ja jos sotajoukko joutuu tappiolle, niin eikös kaupunki tule hirveästi kärsimään? Vastaukset näihin kysymyksiin olivat epävarmat, ne riippuivat kokonaan asiain kulusta. Mutta hän vapisi sentään pelosta ajatellessa tehdastaan Maquakadun varrella, josta kaikki arvopaperit kumminkin oli viety varmaan kätköön. Hän suuntasi askeleensa raatihuoneelle, jossa kaupungin valtuusmiehet olivat koolla. Siellä hän viipyi koko kauvan, muuta uutta kuulematta kuin että taistelu oli kääntynyt huonolle puolelle. Armeija ei tietänyt enää ketä totella. Kenraali Ducrot oli ollut kaksi tuntia ylipäällikkönä ja silloin se oli peräytynyt, vaan kenraali Wimpffenin päästyä ohjaksiin sitä taas ajettiin eteenpäin. Ja tämä käsittämätön häilyväisyys, asemain jälleen valloittaminen, joista juuri oli luovuttu, velttous ja suunnitelman puute jouduttivat tappiota.
Delaherche astuskeli aina ruununvoudin talolle katsomaan, joko keisari oli palannut. Mutta siellä hän ei kuullut muuta kuin että marsalkan haava, joka juuri oli sidottu, ei ollut vaarallinen sekä että hän nukkui levollisesti. Vaan tultuaan kello yksitoista kadulle jälleen oli siellä vastassa pitkä jono pölyisiä ratsastajia, jotka ajoivat käyten, ja heidän etunenässään keisari. Hän palasi oltuaan neljä tuntia taistelukentällä, kuoleman kidassa, vaan kuolema ei ollut sittenkään häntä huolinut. Tuskan hiki oli viruttanut pois maalin kasvoilta, jäykistetyt ja mustatut viikset riippuivat veltosti suupielissä, tuhanharmailla kasvoilla asui kuolemantuska. Eräs upseeri, joka jäi Eurooppa nimisen majatalon luo, kertoi retkestä, sanoi, että he olivat kulkeneet Moncellesta Givonneen pitkin kapeaa laaksoa ensimmäisen osaston miesten keskessä, jotka saksilaiset olivat hätyyttäneet pienen puron oikealle rannalle. Ja palanneet he olivat Givonnen tietä, jossa vallitsi sellainen tungos, että jos keisari olisi vielä tahtonut kääntyä takasin, se ainoastaan suurimmalla vaikeudella olisi onnistunut. Ja mitäpä hyötyä siitä sitäpaitsi olisikaan ollut?
Kun upseeri parhaallaan kertoi kertomustaan kuului peloittava rymähdys. Kranaatti oli musertanut uuninpiipun Sainte Barben kadun varrella. Siitäkös mylläkkä syntyi; joukosta kuului kimakoita naisten huutoja. Delaherche painautui seinää vasten kun toinen rysäys kuului ja kaikki ikkunanruudut läheisessä talossa murskautuivat pieniksi sirpaleiksi. Mitä, jos he nyt rupeavat ampumaan Sedania! Hän hyökkäsi huimaa vauhtia kotiinpäin. Hänen täytyi, täytyi paikalla saada varmuutta! Tehtaan katolta näki laajalti kaupunkia sekä sen ympäristöjä.
Hän kipusi katolle ja tyyntyi heti. Taistelu oli kaupungin yläpuolella, luodit saksalaisten pattereista Marféen ja Frenoisin harjuilla eivät voineet vahingoittaa kaupungin taloja, vaan putoilivat Algierin ylängölle. Ensin hän arveli, että ne kranaatit, jotka olivat vast'ikään kaupungissa räjähtäneet, olivat jotenkin sinne eksyneet, sillä Sedania ei vielä pommitettu, vaan lähemmin tarkastettuaan hän tuli siihen päätökseen, että ne oli lähetetty vastaukseksi muutamiin laukauksiin, jotka oli ammuttu linnan tykistöstä. Hän kääntyi pohjoseen päin ja katseli linnoitusta, tuota suurta mustunutta rakennus-sokkeloa, joka näytti suuremmoiselta ja lapselliselta samalla. Hänen mielensä kävi niin haikeaksi sitä katsellessa. Mitä hyötyä siitä nyt oli ja sen kanuunoista, joiden luodit lentelivät helposti toisesta taivaan reunasta toiseen? Se ei ollut valmistaunut taisteluun. Ei sillä ollut aseita, ei ruutia, ei miehistöä. Tuskin kolme viikkoa takaperin oli kuvernööri muodostanut pienen joukon hyväntahtoisista kaupunkilaisista hoitamaan niitä muutamia tykkiä, jotka vielä olivat kunnossa. Ei ollut kuin seitsemän eli korkeintaan kahdeksan latinkia joka tykin osalle ja niitä täytyi pitää säästäin, ammuttiin vain pari kertaa tunnissa, kunnian vuoksi, sillä luodit eivät lentäneet lähimainkaan perille, vaan putoilivat vastapäätä oleville niityille. Viholliset patterit vastasivatkin vain silloin tällöin, ikäänkuin olisivat tunteneet ylenkatsetta ja sääliä.
Nämä patterit vetivät ehdottomasti Delaherchen huomion puoleensa. Hän tähysteli uteliaasti Marféen kumpuja kun muisti suuren kaukoputkensa, jolla oli usein ympärystöjä katolta tarkastanut. Hän riensi sitä noutamaan ja katseli palattuaan vainioita, puita, taloja sekä viimeksi Frenoisin suurta patteria ja sen yläpuolella upseeriryhmää, jonka Weiss oli Bazeillesista epäselvästi nähnyt. Mutta kiikarin avulla eroitti Delaherche heidät aivan selvästi, näki kohta, että ne olivat ylempiä upseereja ja arvasi johonkin esikuntaan kuuluviksi. Muutamia makasi pitkällään nurmikossa, toiset seisoivat ryhmissä. Ja heidän edessään seisoi eräs mies ypö yksinään. Hän näytti kuivalta ja laihalta sekä oli puettu yksinkertaseen sotilaspukuun, joka kumminkin ilmaisi hallitsijan. Aivan varmasti siinä oli Preussin kuningas, pikkusena kuin pikkulilli, kuin tinasotamies hänen kaukoputkensa lasissa. Vähitellen hän tuli aivan varmaksi että oli arvannut oikein, eikä voinut enää kääntää silmiään pois tuosta sanomattoman pikkuruisesta miehestä, jonka kasvot eivät näyttäneet suuremmilta kuin nuppineulan pää.