— Niin, hän sai käteensä pyssyn, kaatuneen sotamiehen kiväärin, ja ampuu…
— Ampuu! Ja miksi?
— Hän vimmastui niin ett'ei enää tietänyt mitä teki! Minä koetin houkutella ja houkutella lähtemään, vaan kun ei tullut niin jätin — tietysti.
Henriette tuijotti häneen silmiään räpäyttämättä. Kukaan ei puhunut mitään. Hetken perästä Henriette sanoi levollisesti:
— No, niinpä menen minäkin!
Hän Bazeillesiin? Millä ihmeen tavalla? Se oli kerrassa mahdotonta, suurinta hulluutta maailmassa! Delaherche pelotteli luodeilla ja kranaateilla, joita tuli satamalla, Gilberte piteli hänen käsistään kiinni ja vanha rouvakin rukoili ja selitti, ett'ei hänen millään muotoa pitäisi lähteä. Mutta hän vastasi hiljaa ja levollisesti:
— Elkää puhuko mitään, minun täytyy mennä!
Ja hän pysyi päätöksessään, odotti vaan sen verran, että Gilberte solmi mustan pitsiliinansa hänen päähänsä. Delaherche toivoi saavansa hänet tieltä käännytetyksi ja sanoi lähtevänsä saattamaan ainakin Balanin portille. Vaan silloin hän huomasi vahtisotamiehen, joka keskellä lääkärien ja sairaanhoitajien kiirettä edestakasin käyskenteli vaunuvajan ovella; ja hänen mieleensä juolahtivat seitsemännen osaston miljoonat ja hänen täytyi hypätä katsomaan, olivatko ne vielä tallella. Sillä välin Henriette jo ennätti portista ulos.
— Mutta odottakaa nyt taivaan nimessä! Te olette, niin totta kuin elän, samanlainen huimapää kuin miehenne!
Toiset sairasvaunut kääntyivät pihaan, Henrietten täytyi pysähtyä, kunnes ne ajoivat portista. Nämä olivat paljon vaarallisemmin haavotettuja ja heitä ei ollut kuin kaksi, pitkällään pienillä lavoilla. Toiselta oli mennyt käsi tyyten mäsäksi ja kupeessa oli reikä, toisella ei ollut jalkateriä enää. Tohtori Bouroche nostatti hänet heti pöydälleen ja alotti ensimmäistä leikkausta apulaislääkärien sekä sairaanhoitajien ympärillä häärätessä. Rouva Delaherche ja Gilberte istuivat nurmella kääreitä leikellen.