Ennenkun hän sai selville olisiko kyllin rohkea jatkamaan matkaansa, sai hän otsaansa lyönnin, niinkuin vasaralla; hän putosi puolipyörtyneenä polvilleen. Toinen luoti, joka oli ponnahtanut maasta takaisin, oli sattunut otsaan, vähän yläpuolelle vasenta silmää ja jätti siihen suuren mustelman. Kun hän koetti otsaansa käsillään, tulivat ne punaisiksi verestä. Mutta sormillaan tunsi hän, että päänsä oli eheä ja vahingoittumaton; ja rohkaistakseen itseään, toisti hän ääneen:
— Se ei tee mitään … se ei tee mitään … ei kerrassaan mitään…
No, minä en pelkää, e-en! minä en pelkää!
Ja se olikin totta, hän nousi ylös ja meni eteenpäin väliäpitämättä luodeista; ei hän enään ollut niitä muistaakseenkaan. Koettamatta suojella itseään, käveli hän reippaasti, pää pystyssä, päästäkseen pian määräpaikkaan. Luodit lentelivät yltympärillä, toistakymmentä kertaa oli hän tulla tapetuksi, mutta eipä ollut sitä huomaavinaan. Vihdoin oli hän lähellä Bazeillesia, hän astui ruohokentän yli tullakseen tielle, joka meni läpi koko kylän. Saapuessaan tielle, näki hän oikealla puolen, kahden sadan askeleen päässä oman talonsa ilmitulessa. Auringon kirkkaan loisteen tähden ei näkynyt liekkiä, mutta katto oli kuitenkin puoleksi sisäänpudonnut, ja ikkunoista tuprusi musta sakea savu. Silloin alkoi hän voimiensa takaa kiiruhtaa eteenpäin.
Kello 8:sta alkain oli Weiss ollut sisäänsuljettuna sinne, eroitettuna joukoista, jotka olivat peräytyneet. Mahdotonta oli mennä Sedaniin, sillä baijerilaiset, jotka olivat tunkeutuneet Montivilliers-puiston lävitse, olivat sulkeneet pakotien. Hän oli yksin kiväärineen ja patruunineen, jotka olivat hänelle jääneet. Yhtäkkiä huomasi hän ovensa edustalla kymmenkunta sotilasta, jotka, kuten hänkin, oli eroitettu tovereista; nämä katselivat ympärilleen etsien suojaa, jossa voisivat myydä elämänsä niin kalliisti kuin mahdollista. Hän meni alas päästämään heidät sisään ja nyt oli huoneessa täysi vartiajoukko: kapteeni, korpraali ja kahdeksan miestä ja kaikki olivat päättäneet, etteivät antautuisi.
— Mitä tämä on! Laurent, oletko sinä siellä? — huudahti Weiss hämmästyneenä nähdessään joukossa erään pitkän, laihan miehen, joka piti kädessään kaatuneelta ottamaansa kivääriä.
Laurent, joka oli puettu siniseen verkapukuun, oli noin 30-vuotias; hän palveli nykyään puutarhurin luona, hiljan kadotettuaan äitinsä ja puolisonsa, jotka molemmat kuolivat kovaan kuumeesen.
— Miksi en olisi? — vastasi hän. — Minulla ei ole muuta kuin oma itseni, sen voin kyllä hyvästi antaa… Ja sitte, tiedättehän, että se huvittaa minua. — Minä sivumennen sanoen, en ammu huonosti … ja totta tosiaan ammun yhden näistä aaseista joka laukauksella!
Sillä aikaa olivat kapteeni ja korpraali tarkastaneet huoneuksen. Alakerrassa ei ollut mitään tekemistä; he olivat tyytyväiset nostettuaan huonekalut ikkunoiden ja ovien eteen, koettaen siten tehdä mahdollisesti lujimman salpauksen. Senjälkeen kapusivat he kolmeen pieneen sokkeloon ensimmäisessä kerroksessa. Täältä ja ylhäältä ullakosta tahtoivat he puolustaa itseänsä, samassa havaiten parhaaksi Weissin varustukset, hän oli nimittäin patjoilla tukkinut ikkuna-aukot, laittaen niihin taitavasti ampumareikiä. Kun kapteeni kumartui ulos, tarkastaakseen ympäristöä, hämmästyi hän kuullessaan lapsen itkua.
— Mitä tämä on? … kysyi hän.
Samassa huomasi Weiss likeisessä värjäyslaitoksessa pienen sairaan
Charlen makaavan valkeiden raitien välissä, kasvot kuumeesta punottaen.
Janoaan sammuttaakseen huusi hän äitiään, mutta tämä makasi lattialla,
pää muserrettuna.