— Tuhat tulimmaista!
Weiss ja Laurent sekä vielä elossa oleva sotamies tahtoivat raahata hänet alas, vaikka hän pyysi etteivät hänestä huolehtisi. Hän oli tehnyt tehtävänsä ja voi olla yhtä hyvin siellä kuin täällä. Kuitenkin tahtoi hän johtaa puolustusta, kun he olivat vieneet hänet sänkyyn.
— Ampukaa joukkoon, älkää välittäkö seurauksista. Niin kauan kun tulenne ei vähene, ovat he siksi varovaisia, etteivät tule lähemmä.
Pienen talon piiritystä kesti yhä. Useasti näytti siltä kuin katto ja seinät kaatuisivat ankarassa kuulatuiskussa, mutta kun laukaukset hiukan harvenivat, kohosivat ne savupilvien keskeltä uudestaan. — Viholliset hurjistuivat kun kelvoton rakennus tuotti heille niin suurta tappiota.
Sotilaat kiroilivat ja ampuivat kaukaa uskaltamatta rynnätä lyömään alikerran ovet ja ikkunat säpäleiksi.
— Malttakaa — huusi korpraali — kas tuolla ikkunaverhot putoavat alas.
Kuulatuisku oli temmannut ikkunaverhon paikoiltaan, mutta Weiss ryntäsi esiin, työnsi aukkoon kaapin, jonka takaa Laurent voi jatkaa puolustusta.
Eräs sotilaista makasi vertansa vuodattaen hänen jaloissaan, leuat murskana. Toinen sai kuulan kaulaan, vieri muuriin asti, jossa taukoamatta korisi, ruumiinsa väristessä suonenvedon tapaisesti. Nyt heitä oli vain kahdeksan, kapteenia lukuunottamatta, joka oli niin heikko, ettei voinut puhua, mutta joka vielä kättenliikkeillä antoi käskyjään istuen sängyssä.
Kolmea alakerroksen huonetta alkoi olla mahdotonta puolustaa; kipsin palasia putoeli välikatosta ja seinistä; tuolit ja kaapit särkyivät kuin kirveen iskuista. Ja — mikä pahinta — ampumavarat olivat pian loppumaisillaan.
— Sepä vahinko, murisi Laurent, nythän oli käydä niin mainiosti.