Hyvin vakavat olivat ne syyt, joiden nojalla kenraali Douay oli päättänyt peräytyä. Schlestadtin voudilta tulleet tiedot — jotka nyt olivat kolmen päivän vanhoja — olivat täyttä totta. Uusi sähkösanoma kertoi, että vihollinen uhkasi Markarlsheimiä, ja muualta ilmoitettiin, että vihollinen armeijakunta oli mennyt Reinin yli Huningenin luona. Ja alati saapui uusia tiedonantoja, luotettavia, lukuisia: oli nähty sekä hevosväkeä että tykistöä; joukkoja liikkui joka paikassa yhteistä kokouspistettä kohti. Jos viivytteli, niin saattoi pian tapahtua, että tie Belfortiin tuli katkastuksi. Muista erotettuna, aivan lähellä etujoukkoa, ei kenraali Fröschwillerin tappion ja Weissenburgin päällehyökkäyksen jälkeen voinut olla peräytymättä, vallankin kun tämän aamuiset tiedot olivat yhä huolestuttavampia.
Päällikkökunta oli jo poissa; he olivat ratsastaneet kovasti; he pelkäsivät, että preussiläiset ennättäisivät ennen ja ottaisivat haltuunsa Altkirchin. Kenraali Bourgain-Desfeuilles oli mennyt Mülhausenin kautta, jossa söi hyvän aamiaisen, ja torui ja noitui yhtä mittaa mokomaa "kilpajuoksua".
Mülhausen oli epätoivossa upseerien lähdöstä; kun tieto peräytymisestä levisi, keräytyivät asukkaat kaduille vaikeroiden ja valittaen; he olivat niin hartaasti rukoilleet suojelusta ja nyt heidät kuitenkin jätettiin onnensa nojaan; suuret tavaravarastot asemahuoneella joutuvat vihollisten käsiin; ennen iltaa oli ehken jo koko kylä preussiläisten hallussa. Ja pitkin tietä, kaikissa kylissä, joiden ohi sotajoukko kulki, seisoivat asukkaat kotinsa ovella hämmästyneen, tuskastuneen näköisinä. Mitä?
Samat rykmentit, jotka eilen marssivat eteenpäin, vetäytyivät nyt takaperin, pakenivat laukaustakaan ampumatta!
Komentajat olivat synkkiä ja alakuloisia, kannustivat hevosiaan eivätkä vastanneet kun heiltä jotain kysyttiin, ikäänkuin onnettomuus olisi heitä ajanut takaa.
Se oli siis kuitenkin totta, että sotajoukko oli hajoitettu, koska ranskalaiset tulvahtivat joka haaralta kuin virta, joka paisuu äyräittensä yli. Ja peljästynyt väestö oli ihan pyörällä päästä, luulivat jo kuulevansa preussiläisten joukkojen kohisten tulevan; huonekalut ja makuuvaatteet kannettiin ulos ja köytettiin rattaille, talot jäivät autioiksi, kokonaiset perheet pakenivat, pitkin tietä riensi ihmisjoukkoja pelon valtaamina.
Kului kaksi tuntia; liikkumatonna odotti 106:s rykmentti loppumattoman tulvan takana, joka sulki heiltä tien.
Väki, joka seisoi polttavassa auringonpaahteessa täydessä varustuksessa ja kivääri jalalla, alkoi napista.
— Näyttää siltä, että me teemme takaperua, sanoi Loubet ivallisesti.
— Pilkatakseenkohan ne paistattavat meitä omassa rasvassamme? Meidän, jotka tulimme ensimmäiseksi, täytyy täällä seista viimeisinä.