He saattoivat nähdä yli koko laajan hedelmällisen tasangon, jossa humalistot ja keltaset vainiot reunustivat samaa tietä, jota myöten he olivat eilen kulkeneet, vaikka päinvastaiseen suuntaan.
Ja he alkoivat purkaa sappeaan, nauroivat ja ilkkuivat.
— Niin, kyllä on kiire, jatkoi Chouteau. Kaunista on tämä niiden marssi vihollista vastaan, jota ovat toitottaneet korviimme eilisaamusta asti… On totta tosiaan aika sotaretki… Tässä seistään ja lähdetään sitten taas höyläämään eteenpäin saamatta yhtä lusikallista lämmintä ruokaa vatsaan.
Toiset nauroivat, ja Mauricen, joka seisoi heti vieressä, täytyi myöntää, että hän oli oikeassa.
Miksi he eivät saaneet syödä rauhassa tänä aamuna, kun nyt kumminkin täytyi tässä seista mulkoilemassa?
Nälkä alkoi taas kiusata ja he ajattelivat aamullisia keittopatoja, jotka jo olivat kiehuneet ja sitten kaadettu kumoon, eivätkä he voineet ymmärtää mitä hyötyä sellaisesta hätäilemisestä oli. Ei, se oli typerä ja pelkurimainen teko. Kun kovalle ottaa, ovat koko miehet urhoollinen lauma jäniksiä!
Luutnantti Rochas tuli ja nuhteli kersantti Sapiniä väen huonosta ryhdistä. Kapteeni Beaudoin kuuli sen ja lähestyi, jäykkänä ja säntillisenä.
— Hiljaa rivissä!
Jean seisoi ääneti ja jäykkänä kuin vanha sotamies ja katseli Mauricea, joka nauroi Chouteaun kiukulle; häntä ihmetytti, että nuori sivistynyt ihminen saattaa nauraa sellaiselle: totta se kyllä oli, mutta parasta on pitää suu kiinni. Jos kaikki miehet rupeaisivat haukkumaan päälliköitä, niin ei suinkaan pitkälle päästäisi, se on varma, se.
Vihdoinkin, tunnin ajan vielä odotettuaan, sai rykmentti käskyn lähteä liikkeelle. Mutta silta oli vielä niin täynnä kuormastoa, että syntyi kauhea tungos.