Taasen kuului pyssynlaukaus; liikettä syntyi vihollisten kesken; merisotaväestö tuli näkyviin. Tappelu alkoi ja taisteltiin niin rajusti, että nuori vaimo viskattiin kujaan keskelle hurjistuneita sotilaita. Muuten tappelun tulos oli jo ennakolta varma, sillä oli liian myöhästä nyt enään valloittaa kylää takaisin.
Puolessa tunnissa lyötiin merisotaväestö. He puolustivat itseään innokkaasti ja rohkeasti, mutta vihollinen sai lisäjoukkoja ja karkoitti heidät kaikkialta, niityiltä, teiltä jopa Montivilliersin puistostakin.
Ei mikään voinut saada heitä pois kylästä, jonka olivat niin kalliisti ostaneet, jossa useita tuhansia makasi savun, veren ja liekkien keskellä.
Nyt päättyi hävitys. — Torilla makaavat kuolleiden ruumiit ja hajanaiset jäsenet, kadun kulmissa savuavat läjät olivat todisteena kauheasta turmiosta, joka oli kylää kohdannut.
Bazeilles oli enään vaan verinen, savuava tulikenttä.
Viimeisen kerran näki Henriette pienen talonsa, jonka katto ja seinät syöksyivät alas räiskyvän kipinäpyörteen kohotessa ilmaan. — Ja tuolla muurin luona makasi hänen miehensä, kuolleena, vihollisen kuulan surmaamana.
Mutta jälleen temmattiin hän mukaan; peräytymistorvien äänet soivat hänen korvissaan kuin tuomiopäivän pasuunat; hän joutui sotamiesten joukkoon, jotka vetäytyivät takaisin. Hän oli kuin kuollut, kuin hylky, joka ajelehtii sinne tänne voimatta vastustaa.
Tietämättä miten hän tuli perille, joutui hän Balaniin, ventovierasten ihmisten luo. Siellä hän eräässä keittiössä, pää pöytään nojautuneena, itki katkerasti.
V.
Beaudoinin komppania makasi vielä kello kymmenen aikana Algierin ylängöllä kaalimaassa, josta he eivät sitte aamun olleet liikkuneet.