Hattoyn ja lähellä olevan Igesin saaren pattereista nouseva tuli oli vienyt heiltä kaksi miestä eikä vielä tullut mitään käskyä. Vietettäisiinkö koko päivä ilman että saisivat liikkua ja taistella?
Miehillä ei enään ollut sitäkään huvia että olisivat silloin tällöin saaneet ampua. Kapteeni Beaudoin oli näet kieltänyt tarpeettomasti metsään ampumasta, siellä kun ei kuitenkaan ollut ainoatakaan vihollista.
Aurinko paahtoi ja he olivat melkein paistua sen helteessä.
Jean kääntyi Mauriceen, joka makasi aivan hiljaan, poski aurinkoa kohti, silmät ummessa, — häntä pelotti ystävänsä kalpeus.
— No, mikä sinua vaivaa?
Mutta Maurice oli vain nukahtanut. Väsymys oli masentanut hänet, vaikka kuolema riehui kaikkialla hänen ympärillään.
Hän heräsi äkkiä, avasi suuret silmänsä, joissa kuvastui ihmeellinen surumielisyys.
Hän ei tiennyt, miten kauan oli nukkunut; näytti siltä kuin hän olisi nauttinut ikuista lepoa ja rauhaa.
— Mitä! Mitä tämä on? mutisi hän. Luulen totta tosiaan nukahtaneeni.
Oi, sepä vasta teki hyvää!
Hän tunsi tuskan, joka hänet tähän saakka oli vallannut, melkein hävinneen. Hän laski leikkiä Lapoullesta, joka oli levoton Chouteaun ja Loubetin katoamisen tähden — sanoi menevänsä heitä etsimään.