Sehän oli hyvä tuuma. Siten sai pistää tupakaksi puun varjossa.
Pache luuli että he olivat otetut sairashuoneesen, jossa tarvittiin useampia paarienkantajia.
Vaivaloista oli koota vihollisen tulen kesken haavoitettuja ja kuolleita. Tätä hän ei mielellään olisi tahtonut, sillä taikauskoisena luuli hän tuottavan onnettomuutta, kun ruumiisen koskee: siitä kuolee itse.
— Olkaa vaiti, huusi luutnantti Rochas, siitäkö nyt kuolisi.
Översti Vineuil käänsi päätään. Rochasin sanat saivat nuo vaaleat surumieliset kasvot hymyilemään, — ensi kerran tänään.
Hän vaipui taasen ajatuksiinsa, seisoi liikkumattomana kasvot vihollisiin päin, odottaen käskyjä. Mauricea huvitti paarinkantajien tehtävät, hän seurasi heidän kulkujaan kaukaisimpiin paikkoihin asti.
Erään tien päässä, kummun takana, kohtasivat he helposti siirrettävän sotalasaretin, jonka miehistö tarkasteli ympäristöä. Nopeasti pystytettiin teltta, sillä aikaa purettiin vankkureista kaikenlaisia tarpeellisia aineksia: lääkärikoneistoita, kääreitä, ja muuta mitä tarvittiin haavan sitomiseen, ennenkuin haavoitettuja lähetettiin Sedaniin. Täällä annettiin ainoastaan ensimmäinen apu.
Paarinkantajat näyttivät erittäinkin urhoollisuuttaan tässä hiljaisessa, mutta vaarallisessa työssä. Heidät nähtiin, harmaissa puvuissa, punainen risti kypärässä ja takin hiassa, kulkevan rauhallisesti, huolimatta kuulista, sinne paikkaan, johon miehet olivat kaatuneet. Muutamat näistä makasivat kasvot verilätäkössä, toiset pää mullan peitossa, tuossa taas muutamia kädet ja jalat kokoon koukistuneina. Varovaisesti tarkastettiin heidät. Ne, jotka vielä olivat elossa, vietiin sairaalaan ja sidottiin niin hyvin kuin voitiin.
Joka paarinkantajalla oli säiliössään vettä, jonka kanssa heidän täytyi olla hyvin säästäväisiä.
Useasti huomattiin heidän olevan polvillaan tarkastaakseen, josko haavoitettu avasi silmänsä, siten näyttäen elonmerkkiä.