Noin viidenkymmenen metrin päässä vasemmalla huomasi Maurice erään, joka tunnusteli pienen kaatuneen sotilaan käsivartta, josta veri hiljalleen juoksi. Tällä oli verenjuoksu, jonka haavuri lopetti painamalla valtasuonta.
Nämät kantajasotilaat toimittivat suurta tehtävää: he tukivat niitä, jotka voivat kävellä, kantoivat toisia käsivarsillaan, niinkuin pieniä lapsia; toiset riippuivat heidän selässään, käsivarret kiedottuina heidän kaulansa ympäri, toisia taaskin kantoivat paareilla. Paitsi oikeita paaria oli heillä vielä itse keksittyjä; he olivat nimittäin sitoneet useita kiväärejä hihnoilla toisiinsa.
Kaikkialla tasangolla, jonka kranaatit olivat ikäänkuin kyntäneet, nähtiin heidät yksitellen tahi joukoissa käyvän varovaisesti kantamuksineen, pää kumarruksissa, erinomaisella kärsivällisyydellä ja ihmeteltävällä urhoollisuudella.
Tuolla käveli pieni, laiha sotilaspoika kantaen selässään suurta, painavaa kersanttia, — Mauricesta näytti kuin olisi hän nähnyt pienen muurahaisen, joka veti perässänsä suurta kortta, — yht'äkkiä näki hän heidän menevän nurin ja katoavan kranaatin räjähdyksestä. Kun savu oli haihtunut, nähtiin kersantin makaavan maassa ilman mitään uutta haavaa, mutta pieni paarinkantajasotilas oli kuollut. Ja sitten saapui toinen sotilas, joka tarkasti, josko kumppaninsa oli kuollut ja huomattuaan asian niin olevan otti hän kersantin selkäänsä, ja lähti eteenpäin.
Maurice laski leikkiä Lapoullelle:
— Sanoppas, miellyttääkö sinua tämä toimi vielä, — niin voithan mennä tarjoomaan apuasi, sen he varmaankin ottavat kernaasti vastaan.
Sillä aikaa ammuttiin Saint-Mengesin pattereista uudella vimmalla; kuulien raesade lisääntyi; ja kapteeni Beaudoin, joka oli yhtämittaa kävellyt komppaniansa edessä, meni nyt överstin luokse. Oli synti ja häpeä antaa sotajoukon seisoa tuntikausia paikallaan tekemättä mitään hyötyä.
— Minulla ei ole mitään käskyä antaa Teille, vastasi Översti järkähtämättömästi.
Nyt nähtiin kenraali Douayn ratsastavan ohitse seuralaisineen. Hän oli juuri tavannut kenraali Wimpffenin, joka oli pyytänyt hänen pitämään puoliaan. Tämän oli hän myös luvannut tehdä, jos vaan vihollinen ei valloittaisi Illyn kumpua, silloin ei hän voisi vastata voitosta, — peräytyminen olisi silloin välttämätöntä.
Kenraali Wimpffen julisti, että ensimmäisen rykmentin joukot menisivät puolustamaan kumpua: ja todellakin nähtiin melkein kohta Zuavirykmentin asettuvan sinne; kenraali Douay, tästä rohkaistuna, suostui lähettämään Dumontin osaston auttamaan kahdettatoista rykmenttiä, joka oli sangen vaarallisessa asemassa.