— Hyvä, sanoi Honoré ja nousi ylös.
Kapteeni, pitkää ruumistaan taivuttaen molemmin puolin, tarkasti asentoa.
Joka kanuunan vieressä seisoi sotilas vetonuora kädessään, valmiina laukaisemaan, saatuaan käskyn. Vihdoinkin kuului käsky:
— Ensimmäinen kanuuna, ampukaa!… Toinen kanuuna, ampukaa!…
Kuusi laukausta kuului. Kanuunat hypähtivät laukastaessa taaksepäin, vedettiin taaskin paikoilleen; sillä aikaa kävi selville että kuulat eivät olleet jaksaneet perille.
Alustaa kohotettiin, kaikki laitettiin uuteen järjestykseen ja manööveri alkoi uudestaan. Tämä täsmällinen hitaus, tämä koneellinen ja kylmän verinen toimitus piti miehet jännityksessä. Kanuuna, tämä rakastettu kapine, kokosi ympärilleen pienen joukon, joka yhtyi tekemään samaa tointa.
Satakuudennesta rykmentistä kuului kaikuvia hyväksymishuutoja kuin ensimmäiset laukaukset ammuttiin. Nyt saataisiin vihdoinkin noitten kirottujen preussiläisten suut tukituksi. Mutta tuli yleinen hämmästys ja paheksumishuutoja kuului, kun nähtiin ettei yksikään ammutuista kranaateista saapunut päämaaliinsa; useimmat niistä räjähtivät ilmassa ja ennenkuin ehtivät pensastoon tuolla alhaalla, jonka takana vihollisten patteri oli.
— Honoré sanoo kanuunansa olevan parhaan — niin! hän rakastaa sitä … virkkoi Maurice. — Katso vaan tuonne, mitenkä hän koettelee sitä, ettei se vaan olisi liian kuuma!
Maurice löpisi Jeanin kanssa. He olivat hyvässä toivossa nähdessään kanuunamiehistön suuren rohkeuden.
Mutta saksalaiset patterit olivat jo löytäneet oikean tähtäysmatkan: nyt putoilivat laukaukset niin suurella täsmällisyydellä, että kranaatit joka kerralla sattuivat ranskalaisiin kanuunoihin, mutta nämät, huolimatta kaikista koetuksista, eivät jaksaneet kyllin pitkälle.