— Satulaan!
Ja melkein samassa kuului:
— Miekat käteen!
Kunkin rykmentin översti oli jo asettunut paikoilleen, seisoen kahdenkymmenenviiden metrin päässä rykmentistään. Ratsumestarit olivat väkensä etunenässä. Ja nyt odottivat he jälleen: täydellinen kuolonhiljaisuus vallitsi, ei kuulunut hiiskausta, ei hengähdystäkään. Sydän se vaan sykähteli. Vielä käsky — viimeinen — ja joukko lähtisi liikkeelle rynnäten ukkos-ilman tavoin.
Mutta silloin näkyi vuoren harjanteella upseeri hevosineen — hän mahtoi olla vaarallisesti haavoittunut, koska kaksi miestä oli tukemassa. Ensin ei voitu tuntea kuka se oli. Riveissä syntyi haikea valitus, jota seurasi äänekkäät tuskanhuudot:
Kenraali Margueritte makasi haavoitettuna; kuula oli lävistänyt häneltä molemmat posket. Hän ei voinut puhua, riuhtoi käsillään viitaten viholliseen päin.
Vaikerrus eneni yhä:
— Meidän kenraalimme! Kostakaamme, kostakaamme!
Etummaisin översti heilutti miekkaansa ilmassa ja huusi:
— Eteenpäin!