Torvet toitottivat. Joukko lähti liikkeelle alussa tasajuoksua. Prosper oli ensimmäisessä rivissä mutta melkein syrjimmäisin oikealla. Vaara on aina suurin keskellä mihin vihollisten tuli itsestään keskittyy.
Kun he olivat tulleet Risti-kummulle ja alkoivat ratsastaa alas toista syrjää myöten lakeaa kenttää päin, huomasi hän tuhannen metrin päässä preussiläisten neliöt, joita vastaan he viskattiin. Muuten oli hänen mielensä kevyt kuin olisi hän unessa liidellyt, tunsi päänsä niin typö tyhjäksi, ettei voinut saada ainoatakaan ajatusta kokoon. Sitä mukaan kuin hiljainen juoksu kiihtyi kovaksi nelistämiseksi, huusivat afrikkalaiset jääkärit arapialaisten tavoin hurjasti siten kiihoittaen hevosiansa. Olisi luullut paholaisten olevan liikkeellä, joitten hirveää ulvontaa ja korvia viiltävää kiljuntaa säesti kuulien suhina, kranaattien räjähdykset ja aseitten kalske; — maa tärisi kavioitten kopseesta ja taivasta kohden nousi katkera käryn ja hien haju.
Viiden sadan metrin päästä putosi Prosper ratsultaan kovassa yhteentörmäyksessä. Hän tarttui Zepfirin harjaan päästäkseen jälleen satulaan. Keskus väistyi, molemmat siivet kääntyivät, vetäytyivät takaisin jälleen rynnätäkseen.
Ensimmäinen eskadroona työnnettiin takasin, — mutta — sitähän voitiin odottaakin. Kaatuneet hevoset tukkivat tien, toiset makasivat kuolleina, toiset potkivat kuolontuskissaan jaloillaan ilmassa; siellä täällä juoksi ratsastaja minkä jaloistaan pääsi, etsien itselleen hevosta. Kuolleita makasi sullottuna kentällä, monta herratonta hevosta juoksi vielä ja haki paikkaansa rivissä. Hyökkäys uudistettiin — toinen eskadroona ryntäsi raivostuneena esiin, miekka kädessä valmiina sivaltamaan.
Jälleen pääsivät he pari sataa askelta eteenpäin kauheassa melussa.
Mutta taaskin keskus väistyi, miehet suistuivat hevoisineen surman
suuhun; hyökkäyksen päätyttyä makasi ruumiita ja kaatuneita kaikkialla.
Toinenkin eskadroona niitettiin vuorostaan kuten ensimmäinen!
Kolmannen hyökkäyksen aikana Prosper oli joutunut ranskalaisten husaarien joukkoon. Rykmentit lyöttäytyivät yhteen; se näytti suurelta aallolta, joka vyöryy eteenpäin niellen mukanaan kaikki mitä vain näkee.
Hän ei käsittänyt enään mitään; hän ei välittänyt suitsista vaan heitti ne irralleen. Uljas Zepfir, jota hän niin sanomattomasti rakasti, kulki eteenpäin, mutta tappelussa saatuaan haavan korvaansa oli se tavallista rajumpi. Ylt'ympärillä nousivat hevoset pystyyn ja kaatuivat ratsastajineen. Miehiä kaatui kuin kortta korren viereen. Jotkut istuivat mulkoilevin silmin jäykkinä satulassa hevosten rynnätessä vihollisia vastaan.
Parin sadan metrin alalla oli maa täynnä kuolleita ja kuolevia. Muutamat makasivat pää ruohoon vaipuneena, toiset selällään, suuret pelästyneet silmät luotuina taivasta kohden.
Tuolla makasi hirveässä tuskassa, kupeet auki, suuri musta hevonen, turhaan koetti se nousta ylös: etujalat olivat takertuneet suoliin.
Vihollisten tulen yltyessä tekivät siivet käännöksen, vetäytyivät takaisin uudestaan entistä raivoisammin hyökätäkseen.