Viimein oli tullut neljännen eskadroonan vuoro rynnätä preussiläisiä vastaan. Prosper sivalsi miekallaan kypäreihin ja tummiin univormuihin, joita hämärässä eroitti. Verta vuodatettiin; hän huomasi Zepfirin suun olevan veressä, mutta luuli sen purreen preussiläisiä.
Melu kasvoi niin suureksi, ettei hän voinut kuulla omaa ääntänsä vaikka huusi täyttä kurkkua, jonka vuoksi äänensä pian oli painuksissa. Mutta ensimmäisen vihollisrivin takana seisoi toinen, sen takana taas toinen ja taas toinen.
Tässä ei rohkeus ja urhoollisuus mitään voinut: taajat rivit olivat kuin korkeata heinää, jonka taakse hevoset ja ratsastajat katosivat.
Tuli oli niin kova, että univormut syttyivät tuleen. Yhtämittaa kaatui miehiä, rinta lävistettynä, pääkallot murskana.
Kaksi kolmatta osaa rykmentistä sortui kentälle eikä tästä mainehikkaasta hyökkäyksestä ollut muuta jälellä kuin muisto ranskalaisten urhoollisuudesta.
Pian kaatui Zepfir ruhjoten alleen Prosperin oikean jalan. Ratsastaja kadotti mielensä, — niin kova oli suru, joka häntä kohtasi.
Maurice ja Jean, jotka olivat jännityksellä seuranneet eskadroonan sankarimaista rynnäkköä, virkkoivat:
— Taivaan nimessä! Mitä tässä urhoollisuus auttaa!
Ja he jatkoivat ampumistaan kyyristyneinä pensastojen taakse, jotka ympäröivät erästä pientä kumpua. Rochaskin, joka oli siepannut käteensä pyssyn, ampui laukauksen toisensa jälkeen. Mutta he eivät voineet kuitenkaan puolustaa Illyn kumpua, se joutui pian vihollisten valtaan, jotka ympäröivät sitä joka haaralta. Kello oli noin 2 paikoilla, viides osasto ja kaarti yhdistyivät sulkien täten ranskalaiset keskelleen.
Yht'äkkiä Jean kaatui.