— Tuossapa sain jotakin, joka hyödyttää minua, änkytti hän.
Hän oli saanut kovan iskun päähänsä ja lakkinsa makasi revittynä hänen takanaan. Ensiksi luuli hän pääkallonsa särkyneen ja että aivot olisivat näkyvissä. Muutaman sekunnin kuluessa ei hän uskaltanut koskea siihen kädellään, peläten että löytäisi reijän; mutta sattumalta menivät hänen sormensa päätä kohden ja ottaessaan ne pois olivat ne aivan punaset verestä. Tämä teki häneen niin syvän vaikutuksen että hän pyörtyi.
Samassa silmänräpäyksessä käski Rochas heidät peräytymään. Eräs preussiläinen komppania ei ollut enään heistä kauempana kuin noin kaksi tai kolme sataa askelta. Pian olisivat he kukistetut, jos he jäivät paikoilleen.
— Älkää kiirehtikö, kääntykää ja ampukaa tuon tuostakin. Yhdymme sitte tuolla alhaalla, pienen muurin takana.
Mutta Maurice oli epätoivoissaan.
— Herra luutnantti, älkäämme jättäkö korpraaliamme tänne.
— Jos hän on kaatunut, niin mitäpä me voimme?
— Ei, ei, hän hengittää vielä… Viekäämme hänet mukaamme!
Rochas kohotti olkapäitään, nähtävästi sanoakseen että he eivät
voineet niille mitään, jotka eivät omin jaloin voineet seurata.
Taistelutantereella ei pidetä väliä haavoitetuista. Sentähden kääntyi
Maurice Pachen ja Lapoullen puoleen.
— Kuulkaapas, tulkaahan minulle avuksi. En voi yksinäni häntä kantaa, olen liian heikko!