Mutta he eivät kuulleet, — eivätkä välittäneet mistään — he eivät ajatelleet muuta kuin itseään, seuraten itsensä suojelemisviettiä. Kas, nyt he ryömivät tiehensä, pää kumarassa, kadoten kohta pienen muurin taakse. Preussiläiset eivät olleet enään kuin puolentoista sadan askeleen päässä.
Maurice, joka melkein itki kiukusta, otti pyörtyneen Jeanin, jonka kanssa hän oli yksinään jäänyt, syliinsä aikoen kantaa hänet pois. Mutta, todellakin, hän oli liian heikko, väsymyksestä ja tuskasta uupunut. Hän horjui ja kaatui heti raskaan taakkansa kanssa. Kunpa hän vaan huomaisi jonkun paarinkantajan! Hän katseli hurjin katsein ympärilleen ja viittoi pakenevia luokseen, — mutta kukaan ei vastannut, ei ketään tullut. Nyt kokosi hän viimeiset voimansa, tarttui jälleen Jeaniin, ja onnistui pääsemään noin kolmekymmentä askelta eteenpäin, — silloin räjähti kranaatti; — hän luuli että kaikki olisi lopussa, ja kaatui suruissaan kumppaninsa ruumiin viereen.
Hitaasti ja varovasti koetti hän nousta, selvittyään ensi säikähdyksestään. Hän tutki itseään ja tuli siihen vakuutukseen, ettei ollut saanut mitään vammaa. Mutta minkätähden ei hän sitte paennut? Olihan vielä aikaa, — parilla hyppäyksellä ennättäisi hän muurin luo, — ja niin olisi hän pelastettu. Tuska valtasi hänet uudestaan. Hän aikoi jo lähteä, mutta tunne, valtaavampi kuin pelko, pidätti hänet. Ei — oli mahdotonta jättää Jeania! Hänen sydämmensä vuosi verta, ystävyys tätä toveriansa kohtaan oli liian syvään juurtunut häneen. Tuntui tällä hetkellä, että oli ainoastaan kaksi ihmistä maailmassa; hänen oli aivan mahdoton elää ilman Jeania!
Peräytymisen suunnasta ei ollut mitään tarkempaa päätetty, sitä tapausta varten, että taistelu päättyisi onnettomasti. Jokainen kenraali sai pitää huolta omistaan, ja tämä huolenpidon puute aikaan sai että kaikki suurimmassa epäjärjestyksessä ja sekasorrossa tungettiin Sedania kohden voittavien vihollisten vastustamattomasta painosta.
Toisen divisioonan peräytyminen kävi jotakuinkin säännöllisesti, jota vastoin toiset sekaantuivat ensimmäisen osaston jäännöksiin ja vyöryivät Sedania kohden vihan ja hävityksen myrskynä, vieden mukanaan ihmisiä ja eläimiä.
Tällä hetkellä sai Maurice ilokseen nähdä Jeanin aukaisevan silmänsä; ja kun hän juoksi eräälle purolle noutamaan vettä haavoittuneelle, hämmästyi hän suuresti nähdessään oikealla puolella olevassa laaksossa talonpojan, jonka hän oli aamulla huomannut. Tämä kynti rauhallisesti aurallaan, jonka eteen oli valkoinen hevonen valjastettu. Miksi tuhlaisi hän päivän? Vaikkakin ympärillä taisteltiin, täytyi maata kyntää ja kylvää siihen siementä, — muutenhan ei kansa saisi leipää.
VI.
Korkealta parvelta, minne Delaherche oli noussut saadakseen yleissilmäyksen taistelukentästä, ei hän voinut nähdä mitä tahtoi; ja lopulta tuli hän aivan kärsimättömäksi.
Hän kyllä näki kranaattien lentävän kaupungin ylitse ja särkevän ympäristöllä olevien huoneiden kattoja. Mutta hän ei saanut selkoa tappelun menosta; hänen täytyi saada tietoja ollessaan tuskissaan omaisuutensa ja elämänsä puolesta.
Hän astui alas jättäen kiikarinsa suunnitettuna saksalaisten pattereita kohden. Kello oli melkein 1 ja sotilaslasaretti oli täynnä sairaita; — vaunurivi ulottui aina kadulle asti. Kaksi- ja neli-pyöräiset vaunut olivat jo loppumaisillaan. Tuolla näkyi tykistökärryjä, muonakärryjä, tavaravankkureita, kaikkia mitä vaan oli saatu käsiin taistelukentällä, — niin, tuolla tulee talonpoikaisvaunuja, joita oli noudettu taloista ja joitten eteen oli valjastettu ratsuväen hevosia, Niissä oli haavoittuneita, joita paarinkantajat olivat koonneet ja joiden haavat olivat väliaikaisesti sidotut. Oli oikein kauheata nähdä näitä ihmisraukkoja, toiset kellertävän vihreitä, toiset sinipunertavia. Monet heistä olivat pyörtyneet, toiset päästivät haikeita valitushuutoja, — muutamat olivat kuin kuolleet ja antoivat sairaanhoitajien menetellä kanssaan kuten tahtoivat, katsellen ympärilleen kauhistunein silmin, — toiset taas vetivät viimeisen henkäyksensä vaunuista nostettaessa. Sairaita oli niin paljon että kaikki patjat olivat täynnä, jonkatähden tohtori Bouroche käski tuoda olkia, joista tehtiin leveä vuode. Kumminkin riittivät hän ja osastolääkäri vielä leikkauksiin. Hän oli vaan tilannut pitkän pöydän lisäksi, joka oli päällystetty tyynyllä ja vahakankaalla ja asetettu suojaan, missä hän teki leikkauksensa. Nopeasti tuli osastolääkäri ja antoi sairaalle kloroformia. Hienot teräsveitset välähtivät, sahoista kuului ainoastaan heikko ääni — veri turskui esille kuin suihkulähteestä, mutta seisahdettiin pian. Leikattavia tuotiin ja vietiin edes takaisin; tuskin oli aikaa puhdistaa pöytä verestä. Tiheän pensaikkoaitauksen taakse, minne ruumiit toistaiseksi kannettiin, heitettin leikatut jalat ja käsivarret, sekä kaikki lihan ja luun jäännökset, jotka jäivät pöydälle.