Rouva Delaherche ja Gilberte olivat istuutuneet erään suuren puun juurelle täydessä työssä kääreitä laittamassa.
Bouroche, joka kulki heidän ohitsensa kasvot punaisina liiallisesta rasituksesta ja esiliina verisenä, heitti läjän palttinaa Delaherchelle huudahtaen:
— Kuulkaapas! toimittakaa jotakin hyödyllistä, älkääkä seisko jouten, kun meillä muilla tässä on täysi työ.
Mutta tehtailija vastusteli.
— Anteeksi! Minulla ei ole aikaa! Täytyy käydä katsomassa kuinka asiat onnistuu. — Asema näyttää kovin vaaralliselta!
Sitte hän kääntyi vaimonsa puoleen, painoi huulensa hänen tukkaansa ja sanoi:
— Gilberte parka! Ajattele, että kranaatti milloin hyvänsä voi pudota ja tehdä lopun meistä kaikista. Eikö se ole kauheata!
Gilberte oli aivan vaalea, hän nosti päätänsä ja katsoi kauhistuneena ympärilleen. Sitte hiipi tuo omituinen hymy taas hänen huulilleen.
— Niin — se on kauheata, miten tohtori leikkelee ja sahaa; ihmisraukat! — On aivan ihmeellistä, etten ole pyörtynyt jo aikoja sitten!
Vanha rouva Delaherche katseli poikaansa kun hän suuteli nuoren puolisonsa tukkaa. Hän teki ehdottomasti liikkeen ikäänkuin karkoittaakseen hänet Gilberten luota — hän muisteli tuota toista, joka oli suudellut samoja hiuksia viime yönä. Mutta hänen vanhat kätensä vapisivat, kun hän mutisi: