— Oi Jumalani! mitä kärsimyksiä ja tuskia! Kaikki unohtuu, omat huoletkin!
Delaherche lähti pois selittäen, että hän menee tiedustelemaan kuinka tappelussa käy ja palaa pian takasin.
Maquakadulla hämmästyi hän suuresti nähdessään miten paljon sotilaita tulvaili kaupunkiin aseettomina, vaatteet rikki ja tahrattuina. Heiltä hän ei saanut mitään selkoa; toiset olivat kurjan näköisiä ja vastasivat, että he eivät tiedä mitään; toisilla taas oli niin paljon kertomista, puhuivat pitkiä, epäselviä lauseita, tehden hurjia liikkeitä käsillään, jotta tehtailija luuli heidän kadottaneen järkensä.
Hän kääntyi senvuoksi ja meni pormestarin asuntoa kohden. Täältä toivoi hän saavansa tietoja. Kun hän kulki torin poikki tuli kaksi kanuunaa — epäilemättä ainoat jäännökset jostakin patterista — täyttä nelistä ajaen katuvierustalle. Suurkadulla selveni hänelle, että pakolaiset aikoivat samota kaupunkiin. Kolme husaaria, jotka olivat astuneet alas satuloistaan, istui eräässä porttikäytävässä, jossa he jakoivat keskenään leivän. Kaksi muuta taluttivat hevosiaan suksista etsien tallia, mihin heidät veisivät. Siellä täällä kulki upseereja, ulkomuodosta päättäen eivät he itsekkään tienneet minne menivät. Turennen torilla neuvoi eräs aliluutnantti häntä väistymään, sillä kranaatteja putosi alinomaa, kuula oli vast'ikään murtanut ristikon, joka ympäröi Palatinatin voittajan, suuren sankarin muistopatsasta. Ja todellakin, rientäessään pormestarin asunnolle, näki hän kaksi kranaattia kauhealla räjähdyksellä putoavan Maasin sillalle.
Hän pysähtyi portinvartijan asunnon edustalle, etsien tekosyitä kysyäkseen tietoja ajutantilta, kun nuorekas ääni kutsui häntä:
— Herra Delaherche! Tulkaa tänne, kadulla ei ole hyvä olla tänään. Se oli pieni Rose, jonka hän oli vallan unohtanut ja joka voi päästää hänet sisälle mistä tahansa. Hän astui portinvartijan asuntoon ja istuutui hetkeksi.
— Ajatelkaa. Äidin on täytynyt mennä vuoteelle, hän on sairas kaikesta tästä. Olen vallan yksin, sillä isä on linnaa vartioimassa. Vähän aikaa sitte tahtoi keisari jälleen näyttää urhoollisuuttaan, mutta hän ei päässyt etemmäksi kadun kulmaa kun kranaatti putosi hänen eteensä ja tappoi tallimestarin hevosen. Sitte hän tuli takasin! — Mitä tuon poloisen pitäisi tehdä?
— Siis tiedätte asian laidan… Mitä herrat siitä sanovat?
Tyttö katseli häntä kummeksien. Hänen raittiit, verevät kasvonsa, hienot hiuksensa, suora lapsellinen katseensa näytti hauskalta keskellä kaikkea kurjuutta, jota hän nähtävästi ei käsittänyt.
— En tiedä ensinkään. Puolenpäivän aikaan vein kirjeen marsalkka Mac-Mahonille. Keisari oli hänen luonaan. He olivat lähemmä tunnin lukittujen ovien takana, marsalkka vuoteellaan, keisari istui vastapäätä tuolilla. Tiedän sen, sillä näin omin silmin kun vein kirjeen.