— No, mitä he puhuivat?
Tyttö katsoi häneen eikä voinut pidättää nauruaan:
— En minä tiedä; miten luulette minun tietävän, kun ei kukaan ihminen koko maailmassa tiedä mitä he toisilleen puhuivat.
Hän oli tietysti oikeassa. Delaherche viittasi kädellään kuin tahtoisi hän pyytää anteeksi tuhmaa kysymystänsä. Mutta tämä salainen keskustelu kiusasi häntä; mitähän nuo kaksi miestä oli päättänyt?
— Nyt, virkkoi Rose, on keisari mennyt työhuoneesensa, jossa neuvottelee kahden kenraalin kanssa, jotka tulivat vasta tappelukentältä.
Hän vaikeni äkkiä, katseli kuistille:
— Katsokaa, tuolla on yksi kenraaleista ja tuolla tulee toinen.
Delaherche pujahti kiireesti ulos ja näki kenraali Douayn ja Ducrotin, joita hevoset odottivat, nousevan satulaan ja ratsastavan pois.
Kun viholliset olivat anastaneet Illyn kummun, olivat molemmat kiirehtineet keisarille ilmoittamaan, että tappelu oli menetetty. He antoivat seikkaperäisiä tietoja asemasta — sotajoukot ja Sedan olivat joka puolelta piiritetyt, tappio tulisi olemaan kauhea.
Keisari käveli horjuvin askelin pari minuuttia huoneessaan; jälellä oli ainoastaan yksi ajutantti, joka seisoi mykkänä ovensuussa. Keisari asteli herkeämättä, uunista ikkunaan; suonenveto pani hänen kasvonsa värisemään. Selkä näytti vielä entistä enemmän kumartuneelta; oli kuin murtuisi hän maailman taakan alle; mutta tylsistyneistä silmistä voi nähdä sallimukseen luottajan tyyni suru kadotetusta pelistä — viimeisestä, johon hänen oli sallittu ottaa osaa!