Mutta joka kerta kun hän tuli ikkunan luo säpsähti hän ja pysähtyi hetkeksi.
Kerran liikutti hän huuliaan, puristi vapisevaa kättänsä ja hoki tukahutetulla, kärsimättömällä äänellä:
— Oi, nuo kanuunat, nuo kanuunat! Niitä olen kuullut aamusta alkain!
Tänne kuului todellakin kamalan selvästi laukaukset Marféen ja Frenoisin pattereista. Kävi ukkosen tapainen, korvia särkevä ryske, joka pani ikkunat helisemään ja muurit huojumaan.
Onneton mies ajatteli kai, että kun tappelu kerran oli toivottomasti menetetty, kaikki vastustus oli turhaa jopa rikollistakin. Miksi vuodatettaisiin vielä enemmän verta, miksi hävitettäisiin ja tapettaisiin vielä useampia onnettomia ihmisiä, miksi, niin miksikä viskattaisiin yhä ruumiita ruumiiden päälle tuolla taistelutantereella?
Olihan tappelu menetetty, kaikki oli hukassa, miksi vielä kuitenkin surmataan? Kyllin oli jo ilkeyden, hävityksen ja tuskan huutoja kohonnut taivasta kohden.
Keisari, tultuaan ikkunan edustalle, alkoi vavista ja tarttui käsillään ohimoihinsa:
— Oi nuo kanuunat, nuo kanuunat, jotka eivät taukoa!
Ehkä kova edesvastuun tunne painoi häntä — hänen eteensä ilmestyi tuhansien kentälle kaatuneiden haamut — hän näki ruumiit, jotka olivat hänen käskystään joutuneet kuolon uhriksi; — ehkä hänen sydämmensä heltyi säälistä, hänhän oli kuitenkin haaveilija. Tässä kovassa kohtalon iskussa, joka mursi ja riisti hänen onnensa kuten oljenkorren, vuodatti hän kyyneleitä toisten tähden, epätoivossa turhaan jatkuvasta surmaamisesta, voimatta enään kärsiä ampumista, joka pakahutti sydämmen, enensi tuskia ja teki hänet mielipuoleksi.
— Oi te kanuunat, te kanuunat, vaietkaa jo, vaietkaa paikalla!