He olivat tulleet Belfort'ista viiden ajoissa; nyt oli kello kahdeksan ja he olivat juuri illastaneet. Mutta puita ei ollut löytynyt mistään. Eivät saaneet valkeata syttymään eikä ruokaa keitetyksi. Heidän täytyi tyytyä kuivaan leipäpalaseen, jonka huuhtoivat alas viinalla, ja se ei ollut paljon pitkän marssin perästä. Aseryhmäin takana koetti kaksi sotamiestä kaikin voimin saada tuoreita puunoksia palamaan, joita juuri olivat käyneet katkomassa pistimillään, mutta viheriäiset lehvät eivät tahtoneet syttyä ja paksu, musta savu nousi hitaasti, sanomattoman surumielisesti iltataivasta kohti.
Heitä oli noin 12,000 miestä — kaikki, mitä kenraali Felix Douay'lla oli muassaan seitsemättä armeijaosastoa. Ensimmäinen divisioona oli marssinut edellisenä päivänä Fröschwilleriin, kolmas oleksi vielä Lyonissa ja kenraali oli päättänyt lähteä Belfort'ista ja kulkea edelleen toisella divisioonalla, tykkiväkireservillä ja vajanaisella ratsuväki-osastolla.
Oli ilmoitettu, että Lorrachissa oli nähty leirivalkeita. Oli tullut sanoma, että vihollinen aikoi mennä Reinin yli Markorlsheimin luona. Kenraali, joka tunsi olevansa kovin erillään niin kaukana idässäpäin toisista osastoista, ilman yhteyttä niiden kanssa, kiirehti marssia rajalle päin, vallankin kun oli edellisenä päivänä saanut tiedon onnettomasta hyökkäyksestä Weissenburgin luona. Jos ei hän itse tunkisikaan vihollista takasin, saattoi hän kumminkin joka tunti odottaa käskyä tulla tukemaan ensimmäistä osastoa. Tänä iltana, tänä levottomana myrskypäivän iltana, lauvantaina 6 päivänä elokuuta, lienee taisteltu jossain Fröschwillerin puolella: sen huomasi kummallisen raskaasta ilmasta, jossa tuntui värähdyksiä ikäänkuin kylmiä, voimakkaita tuulenpuuskia. Kahtena viimeisenä päivänä oli osasto luullut käyvänsä taistelua kohti. Sotamiehet arvelivat, että kuljettuaan rientomarssissa Mülhauseniin he ovat preussilaisten kohdalla.
Pimeä tuli ja eräästä leirin etäisimmästä kulmasta kuului rummunpärinää ja torventoitotusta, hiljaa vielä. Ja Jean Macquart, joka parhaallaan pystytti telttapaalujaan maahan, oikasihe kumarasta asemastaan.
Ensimäiset sotahuhut kuultuaan hän oli jättänyt kotipuolen, sydän vielä kirvelevänä siitä onnettomuudesta, joka häntä oli kohdannut: hän oli menettänyt vaimonsa ja maan, jonka vaimo oli hänelle myötäjäisinä tuonut. Ja nyt hän oli, kolmenkymmenen ja yhdeksän vuoden vanhana, mennyt uudelleen palvelukseen ja päässyt 106:teen linjarykmenttiin, jonka kantaväestöä lisättiin, sekä saanut korpraalin nauhat.
Väliin häntä ihmetytti se, että oli jälleen joutunut vanhaan sotilaspukuunsa, hän, joka oli sellaisella riemulla jättänyt sotajoukon Solferinon jälkeen; että hän niin välttämättömästi tahtoi kuljeksia ase olalla ihmis-surmaajan virassa. Mutta minkäpä voi? Kun ei ole mitään vakituista ammattia, eikä vaimoa, eikä kotia, eikä taloa, ja sydän on täynnä surua ja harmia. Ja jos ei enää saanut muokata synnyinmaansa vanhaa maata, saattoi hän ainakin käyttää voimiaan sen puolustamiseen!
Jean seisoi ja katseli tasankoa pitkin. Merkkipuhallus oli saanut henkeä väkeen. Muutamat lähtivät juoksemaan, — toiset, jotka jo olivat puolinukuksissa, liikahtivat ja venyttelivät jäseniään väsyneinä ja äreinä. Hän seisoi kärsivällisenä ja odotti katselmusta, levollisena ja sävyisänä, aina tasapainossa, jonka tähden hän olikin mainio sotamies.
Toverit sanoivat aina, että hänestä olisi voinut tulla jotain, jos vain olisi saanut vähän enemmän oppia.
Mutta savuava rovio veti hänen huomiotaan puoleensa ja hän huusi sotamiehille, Loubet'ille ja Lapoullelle, jotka molemmat kuuluivat hänen osastoonsa:
— Lopettakaa jo tuo peli. Te tapatte meidät savuun.