Irvihammas Loubet nauroi koko leveillä, laihoilla kasvoillaan.
— Kyllä se menee, korpraali, menee ihan mainiosti … kuule, sinä siinä, tule puhaltamaan!
Hän nykäsi Lapoullea, joka posket pullollaan, tulipunasena ja silmät päästä putoamaisillaan puhalsi kuin rajutuuli kosteiden puiden väliin.
Kaksi muuta sotamiestä samasta osastosta — Chouteau ja Pache —, joista toinen vetelänä ja unisena kellotti selällään ja toinen täydessä toimessa ompeli kiinni repeämää housun lahkeessa, rähähtivät nauramaan Lapoullen pullistuneille poskille.
Jean antoi heidän nauraa. Hänen mielestään he kyllä saattoivat pitää hauskaa — silloin kun oli syytä. Eipä heillä usein ollutkaan.
Mutta nyt hän kääntyi toisen ryhmän puoleen. Yksi hänen miehistään, Maurice Levasseur, oli jo kohta seisonut tunnin ajan jutellen erään noin 30 vuotiaan vaalean siviilimiehen kanssa, jolla oli siivot koirankasvot ja suuret siniset mulkosilmät, oikein likinäköiset silmät, joiden tähden hänet oli hyljätty syynissä. Kolmantena oli eräs reservitykkimies, vahtimestari, jolla oli lihavat, rohkeat kasvot ja ruskea leukaparta, ja he juttelivat siinä ikäänkuin olisivat istuneet kotona perheen keskuudessa.
Jean tahtoi säästää heitä nuhteista ja sanoi hyväntahtoisesti:
— Taitaisi olla aika erota, — nyt on iltahuuto ja jos luutnantti näkee teidät…
Maurice keskeytti hänet:
— Ei tarvitse mennä, Weiss.