Ja sanoi korpraalille lyhyesti:
— Tämä herra on minun lankoni. Hänellä on lupa överstiltä, joka tuntee hänet.
Mitä se häneen kuului, tuohon talonpoikaiskorpraaliin? Maurice oli suorittanut oikeustutkintonsa, lähtenyt vapaaehtoisena mukaan ja pistettiin — kun sattui ennestään överstin tuntemaan — heti 106 rykmenttiin; jaksoihan sentään sotamiestakkia kantaa, mutta totella tuota sivistymätöntä…
— Hyvä on, vastasi Jean levollisesti, oma asianne.
Hän käänsi heille selkänsä ja sai pian nähdä että Maurice oli puhunut totta, sillä nyt meni översti ohitse ja tervehti hymyllä Weissiä.
Översti Vineuil oli pitkä komea mies, jolla oli arvokkaat, soikeat, kellahtavan valjakat kasvot ja tuuhea, valkonen leukaparta, — hän astui rivakkaasti taloa kohti, joka kuumotti oikealla luumupuuryhmän takana pari sataa askelta leiristä ja johon päällikkökunta oli majoitettu.
Ei tiedetty, oliko komentava kenraali juuri nyt siellä. Häntä oli kohdannut kauhea suru, hänen veljensä oli kaatunut Weissenburgin luona. Mutta varmasti oleksi prikaattikenraali — Bourgain-Desfeuilles — talossa; äänekkäänä ja meluavana, kuten tavallisesti, kasvot tulipunasena, suopean näköisenä ja ymmärrys niin ja näin, kellutteli hän suhteettoman lyhyillä jaloillaan paikasta toiseen.
Talossa vilkastui elämä ehtimiseen: sanansaattajia tuli ja meni joka hetki, kaikki olivat tuskallisessa jännityksessä, kaikki odottivat tietoja suuresta taistelusta — aamusta varhain kulkivat kaikki odotuksen kiihkossa, ratkaseva hetki on lähellä.
Missä lienee tärkeä taistelu ollut ja miten siellä oli käynyt?
Sitä mukaan kun ilta pimeni, kasvoi ahdistus ja pelko, se levisi kuin varjomeri hedelmäpuiden, tallien, heinäsuovien ja pielesten ympärille.