— Pöytäliina! Sehän vasta on mainio!
Ja pois mennessään lisäsi hän:
— Siitä laitetaan lippu linnoituksen katolle merkiksi, että pyydetään rauhaa. Tuhansia kiitoksia neitiseni!
Delaherche uskoi tuskin korviaan, niin iloseksi tuli hän.
Vihdoin voitaisiin hengittää!
Mutta tämä ilo ei hänestä näyttänyt sopivan isänmaan ystävälle, ja hän koetti näyttää surulliselta. Sydämmensä tuntui kuitenkin kevyeltä nähdessään överstin ja kapteenin palvelijoineen ratsastavan portista. Översti kantoi käsivarrellaan kokoon käärittyä pöytäliinaa. Hän tahtoi seurata heitä, jätti Rosen, joka oli ylpeä hankittuaan heille pöytäliinan.
Kello löi kaksi.
Raatihuoneen edustalla oli Delaherche joutua raivostuneitten sotilaitten jalkoihin, jotka tulivat Cassinen etukaupungista. Hän kadotti näkyvistään överstin, ja jätti menemättä katsomaan valkean lipun nostamista. Tuskinpa häntä olisikaan päästetty linnoitukseen, ja kun hänelle sitäpaitsi kerrottiin kuulien putoavan lähellä koulua, valtasi hänet uudet tuskat. Ehkä tehtaansa seisoi ilmitulessa! Kuumeentapaisesti juoksi hän pois minkä pääsi.
Mutta joka paikassa sulkivat ihmiset tien, joka hetki pakottivat kaikenlaiset esteet hänet pysähtymään.
Vasta Maquakadulla pääsi häneltä helpotuksen huokaus, kun näki talonsa kohoovan ennallaan, eikä näkynyt jälkiäkään kipinöistä ja savusta.