Hän astui sisään, huusi, nähtyään äitinsä ja vaimonsa:
— Kaikki käy hyvin, nostetaan valkea lippu, ampuminen lakkaa!
Hän vaikeni, sillä pihalla näytti kaikki kauhistuttavalta. Avarassa kuivatushuoneessa, jonka leveät ovet olivat auki, oli jok'ainoa patja käytännössä, ei löytynyt paikkaa edes oljilla huoneen kaukaisemmassa nurkassakaan. Nyt levittivät sairaanhoitajat uusia olkia sänkyjen väliin; haavoitetut muutettiin likemmäksi toisiaan. Niitä oli jo kolmatta sataa ja uusia saapui vielä. Suurista ikkunoista virtaava häikäisevä valo valaisi kärsivää ihmisjoukkoa. Vähän väliä kuului tuskanhuudahduksia — siellä täällä taisteltiin kuolon tuskissa. Huoneen peräpuolelta kuului yksitoikkoinen, melkein laulava valitus, häiriten syvää hiljaisuutta, joka siellä muuten vallitsi; ei kukaan puhunut ääneen tässä kammottavassa sairaalassa; ainoastaan sairaanhoitajien hiipivä käynti ja kuiskaava puhe katkaisi välistä hiljaisuuden. Rikkinäisten sotilaslakkien alta ammottivat syvät veriset haavat, ruhjoontuneita käsiä ja sormia riippui nahan suikaleissa; pahimpia olivat kuitenkin haavat rinnassa, päässä ja vatsanaluksessa; — muserrettuja leukoja, puhkaistuja silmiä, särjettyjä pääkalloja, joista aivot olivat näkyvissä, — muutamia haavoitettuja makasi jo melkein kuolleina, lamautuneina ja liikkumattomina: tuossa oli kuula vahingoittanut selkäytimen, toiset, jotka olivat haavakuumeessa, heittäytyivät sinne tänne, pyytäen hiljaisella äänellä jotain juotavaa sammuttaakseen polttavaa janoansa.
Tuolla sivulla päin vaunuliiterissä, jossa leikkaukset toimitettiin, kohtasi tulijaa toisenlainen kauhistuttava näkö. Ensimmäisessä kiireessä oli Bouroche työskennellyt ainoastaan niiden sairasten kanssa, joiden vaarallinen tila vaati silmänräpäyksessä tehtäviä leikkauksia, joita hän itse toimitti. Vähemmän vaarallisia haavoja saivat apulaiset ja sairaanhoitajat sitoa.
Itse oli hän toimittanut jo neljä leikkausta — häntä alkoi uuvuttaa, hän oli kuitenkin levähtääkseen kunkin leikkauksen välillä vetänyt ulos muutamia luotia.
Heillä oli vaan kaksi pöytää, itse seisoi hän toisen ääressä, apulainen toisen.
Molempien pöytien väliin oli pingoitettu lakana, joten haavoitetut eivät voineet nähdä toisiaan. Vaikka pöydät pestiin hyvin tarkasti, jäivät ne kuitenkin verisiksi. Valkeat asterit ja ympärillä kasvava ruoho muuttui aivan punaiseksi ämpäreistä, jotka tyhjennettiin kukkasaralle.
Vaikka ovet ja ikkunat pidettiin auki, täyttyi ilma pian verisistä vaatteista ja leikkausaseista nousevasta hajusta. Nukuttava kloroformi teki sen vielä raskaammaksi. Delaherche vapisi säälistä nähdessään tämän tuskan ja kurjuuden, mutta hänen huomionsa kääntyi vaunuihin, jotka ajoivat pihalle ja jotka olivat täynnä sairaita. Potilaita oli kahdeksan, sullottuina toinen toistensa päälle. Tehtailija päästi surkean huudon tuntiessaan viimeisen sisään kannettavan kapteeni Beaudoiniksi,
— Oi ystävä raukkani… Odottakaa, menen kutsumaan äitiäni ja puolisoani.
He riensivät nopeasti paikalle jättäen kääryjen valmistuksen kahdelle palvelijalle. Sairaanhoitajat, jotka olivat tarttuneet kiinni kapteeniin, kantoivat hänet saliin, ja panivat hänet poikittain olkiläjälle, kun Delaherche huomasi eräällä patjalla sotamiehen, joka ei enään hiiskahtanutkaan, kasvot kuolleen näköiset, silmät auki.