— Katsokaa, eikö tuo ole kuollut?
— Malttakaa! Se on totta, mutisi sairaanhoitaja, eipähän siis tarvitse anastaa sijaa toisilta.
Hän ja eräs toveri ottivat ruumiin ja kantoivat sen ruumisläjään kasviaitauksen takana. Tusina kuolleita oli siellä jo ennen: irvisteleviä, silmät valkeina, välkkyvät hampaat sinisten huulien takana, valituksen ja katkeran tuskan ilme kasvoissaan. Eräs nuori, hoikkavartaloinen sotilas, pää melkein ruhjottuna, painoi sydämmelleen suonenvedon tapaisesti naisen valokuvaa, joka oli vaalennut ja verellä tahrattu. Kuolleiden vieressä makasi jalkojen ja käsien jätteitä, kaikki tuo kammottava törky, joka oli viskattu pois lääkäripöydiltä.
Gilberte kävi ihan kalpeaksi nähdessään Beaudoinin. Oi kuinka hän oli vaalea maatessaan tuossa patjalla, kasvot kelmeinä ja likaisina.
Gilberte laskeutui polvilleen hänen viereensä:
— Mikä onnettomuus ystäväni! Mutta te paranette, eikö niin?
Ja koneentapaisesti veti hän nenäliinansa esille, koetti sillä pyyhkiä kapteenin kasvoja, jotka olivat hiessä ja tomun tahraamat.
— Eikö niin? Eihän se ole vaarallista, sehän on ainoastaan jalkanne?
Kapteeni koetti avata silmiään. Hän oli tuntenut ystävänsä ja koetti hymyillä.
— Niin, jalka ainoastaan… En tuntenut kun sattui, luulin kompastuneeni kun kaaduin…