Mutta hänen oli vaikea puhua.
— Voi minun on niin jano, niin kovin jano.
Gilberte riensi noutamaan lasia ja karahvia, jossa oli vettä, johon hän kaatoi hieman konjakkia. Ja kapteenin juotua jakoi hän lopun viereisille sairaille: kaikki ojensivat pyytäväisesti kätensä häntä kohden. Eräs zuavilainen, jolle ei enään riittänyt, alkoi itkeä.
Sillä aikaa oli Delaherche mennyt pyytämään tohtoria tulemaan kapteenin luo. Bouroche astui saliin esiliina verisenä: hikihelmet vierivät pitkin hänen leveätä otsaansa. Sairaat pyysivät häntä pysähtymään koettaen kukin saada ensimmäiseksi hänen apuansa. Rukoilevia ääniä kuului hänen kulkiessaan. Toiset koettivat vapisevin käsin tarttua hänen vaatteihinsa. Mutta hän ei kuullut heitä, järjesti vaan työnsä ähkien ja puhkien väsymyksestä; puhui ääneen itsekseen, laski sormillaan, numeroitsi ne: ensin tämä, sitte tämä, sitte tämä, sitte tuo kolmas tuolla alaalla, yksi, kaksi, kolme, — yksi alaleuka, käsivarsi, sääri. Apulainen käveli hänen jälessään koettaen muistella kaikkea.
— Herra ylilääkäri, sanoi Delaherche, täällä on eräs kapteeni — kapteeni Beaudoin.
Bouroche keskeytti hänet sanoen:
— Mitä te sanotte? Onko Beaudoin haavoitettu? Mies raukka!
Ja hän seisahtui haavoitetun eteen. Varmaan huomasi hän miten vaarallisesti Beaudoin oli haavoitettu, koska sanoi jalkaa tarkastamatta:
— Hyvä, kohta tulen kun olen toimittanut tämän leikkauksen.
Sitte meni hän takaisin leikkaushuoneesen Delaherchen mukana, joka ei tahtonut päästää lääkäriä näkyvistään. Täten tuli hän olemaan läsnä käsivartta leikattaessa Lisfrancin tavan mukaan. Bouroche oli ylpeä — toimitus oli ohitse 40 sekunnissa. Tehtailija oli kalpea kuin ruumis, aikoi paeta, mutta ei ehtinyt ottaa askeltaaan ennenkun käsivarsi jo oli pöydällä.