Sotilas — nuori voimakas talonpoika — avasi silmänsä, näki käsivarren, jonka sairaanhoitaja kantoi pois, heitti silmäyksen veriseen olkapäähänsä ja huusi raivostuneena:
— Mitä, Jumalan nimessä! Te olette todellakin petoja kun voitte tehdä sellaista.
Bouroche oli niin väsynyt, ettei jaksanut kohta vastata. Sitte sanoi hän hiljaisella äänellä:
— Olen tehnyt parhaan taitoni mukaan. Muuten olisit jo kuollut, poikaparka; ja kysyinhän sitä paitsi sinulta ja suostuit.
— Miten minä olisin suostunut. Jos vastasinkin "kyllä", niin tiesinkö mitä sanoin?
Nyt muuttui hänen vihansa suruksi ja hän alkoi itkeä:
— Mitä minä onneton enään maailmassa teen.
Hän kannettiin oljille — vahakangas pestiin — taaskin kaadettiin verinen vesi ämpäristä kukkasaralle.
Mutta Delaherche säikähti kuullessaan kanuunain alituisen paukkeen.
Miksi he eivät laanneet ampumasta?
Liehuneeko Rosen pöytäliina linnan katolla? Sanottiin patterien laukausten päinvastoin lisääntyneen. Meteli hämmensi kaikki, ryske mahtoi rasittaa vähimmin heikkohermoistakin. Ei voinut olla lääkäreille eikä sairaillekaan hyvä kuulla näitä jyrähdyksiä, jotka koskivat luuhun ja vereen. Koko sairaala oli kovassa jännityksessä tämän yhä jatkuvan ampumisen aikana.