— Sehän on jo ohitse, miksi jatkavat he tuota kirottua ampumista? huudahti Delaherche, joka kuunteli tarkasti, luullen aina kuulevansa viimeisen laukauksen.
Kun hän meni takaisin leikkaushuoneesen muistuttaakseen Bourochea kapteenista, näki hän lääkärin makaavan pitkänään oljilla, pitäen käsivarsiaan kylmässä vesiämpärissä.
Bouroche oli aivan näännyksissä sekä ruumiin että hengen puolesta. Etenkin oli epätoivo ja oma voimattomuutensa hänet masentanut. Ja kuitenkin oli hän niitä miehiä, jotka eivät kernaasti luovu tehtävistään. Mutta hänen oli väkisinkin täytynyt kysyä itseltään: Mitä tämä hyödyttää? Tieto, ettei koskaan voi tehdä kylliksi, oli yht'äkkiä heikontanut hänen voimansa. Mitä hyödytti hänen vaivansa ja ponnistuksensa? Olihan kuolema kuitenkin väkevämpi.
Kaksi sairaanhoitajaa tuli kantaen Beaudoinia paarilla.
— Herra ylilääkäri, sanoi tehtailija hiljaisella äänellä, tässä tuovat he kapteenin.
Bouroche avasi silmänsä, otti käsivartensa ämpäristä, pudisti niistä veden ja pyyhki olkiin. Sitte nousi hän polvilleen sanoen:
— Ai, se on totta — täällä on vielä paljon tekemistä ennenkun saadaan levätä.
Hän nousi jaloilleen, pudisti itsestään väsymyksen, ja oli taas valmis työhönsä, jota ei voitu lykätä.
Gilberte ja rouva Delaherche olivat seuranneet paaria ja seisahtuivat muutaman askeleen päähän patjasta, jolle Beaudoin laskettiin.
— No hyvä! se on yläpuolella oikeata nilkkaluuta, sanoi Bouroche, joka aina puheli lieventääkseen sairaiden tuskia. Ei se ole hulluinta tuossa paikassa, sen voi helposti parantaa. — — — Tarkastetaanpas sitä!