Mutta Beaudoinin kummallinen tylsyys pelotti lääkäriä. Hän katsahti ensimmäiseen sitomukseen: side, joka oli asetettu vaatteiden päälle, oli kiinnitetty pyssyn hihnalla. Bouroche mutisi hampaittensa välissä jotain — kuka kelvoton oli sen sitonut — mutta vaikeni yht'äkkiä. Nyt ymmärsi hän mitä oli tapahtunut, kuljettaessa oli side luisunut alemmaksi ja haavoitettu oli luultavasti vuodattanut paljon verta.
Kiivaasti huusi hän sairaanhoitajalle:
— Tule tänne, äläkä seiso siinä töllistelemässä. Leikkaa joutuun vaatteet auki.
Sairaanhoitaja teki kuten Bouroche käski — jalka tuli näkyviin, sininen, veriin tahrattu.
Yläpuolella nilkkaluuta oli syvä ammottava haava, johon kranaatin kappale oli tunkenut kappaleen punasta vaatetta — haavan syrjät olivat repaleiset ja nahattomat. Gilberten täytyi tarttua kiinni leikkaushuoneen ovenpielestä, ettei kaatuisi. Oli kamalata nähdä Beaudoinin makaavan siinä verisenä, puolikuolleena. Vaikka Gilberte oli pyörtymäisillään, ei hän kuitenkaan voinut kääntää silmiään pois kamalasta näystä.
— No, huudahti Bouroche, ompa teitä kauniisti pidelty! Hän koetti jalkaa, joka oli aivan kylmä, ei tuntenut heikointakaan valtasuonen tykytystä. Hän tuli totiseksi ja surulliseksi — tämä oli pahoin pelättävä tapaus.
— Niin, sanoi hän, tämä näyttää vähän vaaralliselta.
Kapteeni Beaudoin, joka, kuullessaan lääkärin sanat, heräsi tylsyydestään, mutisi itsekseen:
— Vai niin — siltäkö se ylilääkäristä näyttää?
Bourochen ei ollut tapana suoraan kysyä lupaa sairaalta kun huomasi leikkauksen tarpeelliseksi. Hänestä oli parempi, että sairas itse pyysi sitä.