— Viisitoista sataa nappia tämmösestä työstä, kyllä se on aika petosta!… Piippu suussa hän nyt istuu siellä, se lihava jätkä, joka rahalla maksoi, ja minut hakataan täällä säpäleiksi!
— Noo, — entä minä sitten? mutisi Chouteau. minä olisin jo päässyt koko roskasta; — olisin lähtenyt kotiin … se vasta onnettomuus on … tulla työnnetyksi tällaiseen kirottuun sikamaisuuteen, sen per…!
Ja hän heilutti raivostuneena kivääriään ja lennätti sitten aidan taa.
— Helvettiin koko kone!
Kivääri pyörähti kahdesti ilmassa ja putosi sitten pellonvakoon, johon se jäi makaamaan kuin kuollut.
Useita muita lensi perässä, koko keto oli pian täynnä aseita, jotka kummallisen hyljätyn näköisinä viruivat päivänpaahteessa.
Ja väestössä tarttui miehestä mieheen raivoisa viha; he olivat nälkiintyneitä, kipeäjalkaisia, ylen tyrmistyneitä odottamattomasta tappiosta.
He eivät toivoneet enää, he näkivät päällysmiesten horjuvan; muonavarastoa vietiin vähän matkaa edellä ja täällä he kituivat nälässä; he olivat jo niin uupuneita, etteivät jaksaneet enää pinnistää voimiaan. Ja sitten, niin, menköön kivääri samaa tietä kuin rensselikin, sitten siitä pääsi.
Ja heidän nauraessa kuin lauma hulluinhuoneen asukkaita, joilla on hauskaa, sinkoilivat pyssyt tienpuoleen, kahden puolen pitkää jälkeenjääneiden jonoa, joka rentosti tietä pitkin.
Ennenkuin Loubet viskasi aseensa heilautti hän sitä pari kertaa ilmassa ikäänkuin se olisi ollut rummuttajan kapula. Lapoulle teki niinkuin näki toveriensa tekevän, ehkä hän luuli että se kuului asiaan; mutta Pache, jonka jumalisuus oli säilyttänyt hänessä vielä hiukan velvollisuuden tunnetta, ei totellut Chouteauta, vaikka tämä ammensi hänen ylitsensä kaikenmoisia törkeyksiä.