— Kas tuota tekopyhää lurjusta! Kun hän muka on riippunut vanhan löylynlyömän talonpoikaisjankuttajan perässä joka pyhä kirkossa! Olisit ennen ruvennut kuoripojaksi, sillä kovin inhottavaa on tahtoa olla toveriaan parempi!
Maurice kulki äänetönnä, pää kumarassa polttavassa paahteessa. Hän kulki unissaan, kauhean väsyneenä, hänen silmissään heilui maailma, hänestä tuntui kuin olisi joka askeleella vajonnut pohjattomaan kuiluun. Mitä hyötyä oli nyt sivistyksestä ja tiedoista, — hän ei ollut yhtään parempi niitä kurjia ihmisiä, jotka kävelivät hänen ympärillään.
— Kuulkaa, sanoi hän äkkipäätä Chouteaulle. — Te olette oikeassa.
Ja hän laski jo kiväärinsä rauniolle tien vieressä kun Jean, joka oli moneen kertaan turhaan varoittanut miehiä luopumasta aseistaan, näki mitä Mauricella oli mielessä.
Hän hyökkäsi lähelle.
— Ottakaa paikalla ylös pyssynne, kuuletteko, heti, heti paikalla.
Kiehuva viha ajoi veren hänen kasvoihinsa, silmät leimusivat. Hän, joka muulloin oli niin tyyni ja sovinnollinen, puhui nyt kovalla ja käskevällä äänellä.
Osastonsa ei ollut vielä milloinkaan nähnyt häntä sellaisena, he seisahtuivat ja jäivät hämmästyneinä katsomaan.
— Otatteko pyssynne siitä, — vai tahdotteko saada minun kanssani tekemistä.
Maurice vapisi sisällisestä kiukusta, hän vastasi yhden ainoan sanan sanomattoman halveksivalla äänenpainolla: