— Mutta sanokaa mitä tämä merkitsee. Miksikä he yhä ampuvat vaikka olen käskenyt nostamaan valkosen lipun?
Hän ei enään voinut kärsiä tätä ampumista, joka yhä lujemmin kuului tänne. Kun hän tuli ikkunan luo, oli kuin olisivat luodit sattuneet hänen sydämmeensä. Yhä verta, yhä ihmishenkiä hänen erehdyksensä tähden! Joka hetki lisääntyivät turhaan kuolleiden läjät. Hän oli tuskissaan jo kymmeniä kertoja tehnyt saman kysymyksen jokaiselle, joka tuli sisään:
— Mutta mitä tämä on? Miksi ampuvat he vielä vaikka olen käskenyt nostaa valkosen lipun.
Ajutantti mutisee jotain vastaukseksi, mutta Delaherche ei kuullut sitä. Keisari kävelee yhä edestakaisin — hänen täytyy mennä ikkunan luo, hänen täytyy kuunnella tuota kauheata ampumista, joka oli näännyttää hänet kuoliaaksi. Kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi, niissä kuvastui syvintä alakuloisuutta ja mustinta epätoivoa.
Nyt ovi aukenee, — pieni mies, puettuna pölyiseen pukuun, tulee ilmoittamatta sisään — se on kenraali Lebrun.
Ja taas kuuluu keisari kärsimättömästi kysyvän:
— Mutta, kenraali, miksi yhä ammutaan vaikka käskin nostaa valkosen lipun?
Ajutantti astuu ulos vetäen oven kiinni. Delaherche ei kuullut mitä kenraali vastasi.
— Ah, virkkoi Rose, asiat käyvät hullusti, ymmärrän sen hyvin, — huomaan sen heidän katseistansa —. Ja minun pöytäliinani — sitä en saa enään koskaan takaisin; sanotaan, että se on revitty tuhansiin kappaleihin… Mutta eninten säälin kuitenkin keisariparkaa. Hän on sairaampi kuin marsalkka, parempi olisi hänen pysyä sängyssä kuin kulkea tuossa edes takaisin.
Hän oli kovin liikutettu; nuoret, kauniit kasvonsa ilmaisivat syvää sääliä. Delaherche, jonka myötätuntoisuus Napoleonia kohtaan oli viime aikoina huomattavasti vähennyt, piti Rosen puhetta vähän sopimattomana. Yhtä kaikki jäi hän seisomaan hänen kanssaan portille; hän tahtoi nimittäin nähdä kenraali Lebrunin menevän pois ja tämän tultua keisarin luota seurasi hän häntä.