— Tietysti pormestarin luo kysymään tekeekö keisari pilkkaa meistä kun puhuu valkosen lipuu nostamisesta.
Ylilääkäri seisoi hämmästyneenä, katseli Delaherchea suurin silmin, sillä vaikka hän olikin epätoivossaan kun haavoitetut kuolivat hänen käsiinsä, ei hän kuitenkaan ollut ajatellut antautumista. Hän teki rajun epätoivoa ilmaisevan liikkeen:
— Menkää hiiteen! Saman tekevä mitä me toimitamme!
Delaherchella oli suuri työ tunkeutua ihmisjoukon lävitse, joka taajeni alituisesti ja kasvoi paenneista sotilaista. Hän kysyi useilta upseereilta, joita kohtasi, vaan ei kukaan ollut nähnyt valkosta lippua. Vihdoin myönsi eräs översti nähneensä sen silmänräpäyksen ajan, vaan sitte oli se taas otettu alas.
Tämä selitti kaikki: joko eivät viholliset sitä olleet nähneet taikka huomasivat sen ja enensivät tulta käsitettyään lopun kohta olevan lähellä. Kerrottiinpa että eräs kenraali, joka nähdessään valkosta lippua nostettavan oli aivan raivostunut, oli repinyt sen alas, katkassut tangon ja tallannut liinan jalkoihinsa.
Mutta preussiläisten pattereista kuuluivat laukaukset yhä edelleen. Kuulia tuli satamalla kaupunkiin. Turennentorilla oli eräs vaimo äsken tapettu, pormestarin portinvartijan huoneessa ei Delaherche tavannut enää pikku Rosea. Ovet olivat auki, siellä sai käydä vapaasti kuka itse tahtoi. Rappusilla kohtasi hän raivostuneita ihmisiä, jotka menivät sen enempää huomaamatta ohitse. Ensimmäisessä kerroksessa pysähtyi hän hetkeksi ja siellä tuli Rose vastaan:
— Ah, herra Delaherche, tämä kaikki on kauheata! Tulkaa, joutukaa jos tahdotte nähdä keisarin.
Ja vasemmalla, auki olevasta ovesta näki hän todella keisarin, joka jälleen käveli epävarmoin askelin edestakaisin uunin ja ikkunan väliä.
Hän ei voinut pysyä paikoillaan vaikka kärsi kovia tuskia.
Eräs ajutantti oli juuri lähtenyt ja jättänyt oven auki. Keisari kuului väsyneellä ja kiusatulla äänellä kysyvän: