Nähdessään miten poikansa ja miniänsä yhdessä hoitivat tuota nuorta miestä, katosi katkeruus vanhan rouvan sydämmestä. Hän päätti vaieta myöskin tällä kertaa, vaikka olikin aikonut kertoa kaikki pojalleen. Mutta nythän kuolema erottaisi heidät ainiaaksi toisistaan, miksi tuottaisi hän surua perheelleen.
Kapteeni oli kuolemaisillaan — hän tuli hetki hetkeltä heikommaksi ja vajosi jälleen tylsistyneesen tilaansa. Kylmä hiki virtasi pitkin kaulaa ja otsaa; hetkeksi avasi hän silmänsä tavoittaakseen peitettä, jonka luuli näkevänsä vieressään.
— Oi kuinka minun on kylmä, minun on niin kylmä.
Ja sitte hengitti hän viimeisen kerran, tyyneesti ilman näkyväistä taistelua; hienot laihat kasvot näyttivät kuoltuakin selittämättömän surullisilta. Katseensa lepäsi Gilbertessä.
Delaherche piti huolta ettei hänen ruumistaan viety pensaikon taa, vaan pantiin lähellä olevaan liiteriin. Sitte pyysi hän Gilberten menemään huoneesensa, sillä hän näytti kovin väsyneeltä, itki ja nyyhki. Mutta tämä selitti olevansa niin peloissaan, ettei mitenkään uskaltaisi olla yksin, ja jäi kernaammin anoppinsa luo keskelle sairashuoneen touhua.
Sitte ryhtyi hän heti sairaiden hoitamiseen. Toi lasillisen vettä attikalaiselle sotilaalle, jolla oli kova kuume, auttoi hoitajaa sitomaan erään kahdenkymmenen vuotisen sotilaan kättä. Tämä oli vast'ikään tullut sotatantereelta, jossa peukalonsa oli ammuttu säpäleiksi. Ollen kohtelias ja veitikkamainen, laskien leikkiä huolettoman pariisilaisen tavalla sai hän pian Gilberten hymyilemään sukkeluuksilleen.
Kapteenin kuoleman kamppauksen aikana oli ampuminen yhä kiihtynyt; jälleen kranaatti putosi puutarhaan katkaisten satavuotisen tuuhean puun.
Väki alkoi peloissaan huutaa koko Sedanin palavan, sillä Cassinen etukaupungissa oli suuri tulipalo päässyt alkuun. Tulisi loppu kaikesta, jos ampumista kestäisi kauemmin. Ei jäisi kiveä kiven päälle.
— Tämä ei ole mahdollista, minun täytyy tuonne jälleen, sanoi
Delaherche, joka oli kadottanut kaiken malttinsa.
— Minnekä sitte? kysyi Bouroche.