Kuningas ei tuntenut mitään katumusta näiden tuhansien ruumiitten tähden, jotka eivät enempää kuin tomuhiukkanen maantiellä vaatineet tilaa tässä suuressa laaksossa, jossa Bazeillen tulipalo, Illyn verilöyly ja Sedanin tuska eivät häirinneet tyyntä, rauhaisaa luontoa eivätkä himmentäneet kirkasta auringon laskua.
Yht'äkkiä huomasi Delaherche tummansiniseen pukuun puetun ranskalaisen kenraalin valkoista lippua kantavan husaarin seurassa ratsastavan ylös kummulle, jossa saksalainen päällikkökunta oleskeli. Se oli kenraali Reille; hänen oli vietävä saksalaiselle kuninkaalle keisarin kirjoittama, näin kuuluva kirje:
— Veljeni! Koska minun ei ole suotu kuolla joukkojeni etunenässä, ei minulla ole muuta tehtävää kuin ojentaa miekkani Teidän Majesteettinne käsiin. Olen Teidän Majesteettinne veli, Napoleon.
Lakkauttaakseen tappamisen, antautui hän; — olihan taistelu kuitenkin kadotettu. Hän luuli antautumisensa saattavan kuningas Wilhelmin lempeämmäksi. Delaherche näki kenraalin laskeutuvan satulasta noin kymmenen askeleen päässä voittajasta ja sen jälkeen menevän aseettomana eteenpäin. Aurinko laskeutui purppuran karvaisena, kuningas istuutui tuolille nojautuen toiseen, jota eräs ajutantti piti koholla ja vastasi ottavansa vastaan keisarin miekan ja odottavansa upseerija, jonka tulisi ratkaista antautumisen ehdot.
VII.
Kaikista voittajan saaliiksi joutuneista paikoista Sedanin ympärillä, Floingista, Illyn kummulta, Garennen metsästä. Givonnen laaksosta ja Bazeillen tieltä, riensi suunnaton joukko ihmisiä ja hevosia kauheassa sekasorrossa kaupunkia kohden. Tämä linnoitus, johon kukin oli pannut viime toivonsa, tuli nyt vain turmioksi sen kautta, että pakenevat, yksin urhokkaimmatkin hakivat täältä itselleen suojaa. Sedanin vallien takana luulivat he löytävänsä turvaa vihollisten pelättävältä tulelta, joka kolmattatoista tuntia oli yhtämittaa leimahdellut, eikä kukaan ajatellut enempää, ei kukaan kuunnellut järjen ääntä, eläimellinen luonto ihmisessä sai ylivallan, kukin haki vain itselleen suojaa.
Pienen muurin takana seisoi Maurice valellen vedellä Jeanin kasvoja.
Nyt avasi hän silmänsä ja Maurice huudahti ilosta:
— Oi, Jean raukkani, luulin jo, että olisit kuollut, — no, mutta mitäs sinä sille olisit mahtanut; — mutta sinä olet saakelin raskas kantaa!
Jean nousi ylös, ikäänkuin heräten unestaan. Sitte huomasi hän mitä oli tapahtunut, kaksi kyyneltä vierähti poskelle. Hento Maurice, jota hän oli hoitanut isällisellä huolella, oli ystävyydessään saanut kylliksi voimaa kantaa hänet tänne.
— Odota, katson tekikö luoti päähäsi suurenkin reijän!