— Jospa vaan saisi järkeensä, mitä tämä kaikki hyödyttää? Hän kohotti päätänsä.
— Ja tuo aurinko riiviökään ei voi lähteä matkoihinsa. Kun se laskee, tulee edes pimeä ja tappelu taukoo!
Heidän mielestään pysyi aurinko liikkumatta paikallaan kirkkaalla kesätaivaalla; tappelun hälinässä olivat he unohtaneet kokonaan ajanjuoksun. Heitä ei enään vaivannut pelko, vaan vastustamaton rauhan ja levon kaipuu; he eivät voineet enään sietää tuota lakkaamatonta läikinää, suhinaa ja kohinaa, heidän täytyi piiloutua, madella maan sisään.
Keskellä hävitystä olivat kumminkin Maurice ja Jean merkillisen levollisia; he kulkivat ihan kuin humalassa — se on urhoollisuutta — heillä ei enään ollut kiireen kierää tuosta kamalasta metsästä. Raikkaan metsäpuron kirkas vesi muuttui punaiseksi, vienoissa lehdoissa, joissa siihen asti rakastuneet olivat kuiskailleet, kuuluu nyt kuolevien viimeisiä korauksia.
Tuossa kirkasi mies "sattui!" ennen kuin hän kaatui ja kuoli. Toiselta oli kranaatti raadellut molemmat jalat ja hän hymyili — luullen jalkansa nyrjähtäneen. Pahoin haavoitettuina juoksivat muutamat edelleen, vihdoin viimein kaatuakseen. Ensi silmänräpäyksessä tunsivat he vaan mitätöntä kipua; — tuskat kiihtyivät pakottaen heidät sydäntä särkevään huutoon ja kauheaan valitusulvontaan.
Tämä hirmujen metsä, se kaikui huokauksista ja itkusta, puitten rätinästä, kuolevien ja haavoitettujen epätoivoisista huudoista, jotka syyttäen kohosivat kirkasta armotonta taivasta kohden. Suuren tammen juurella näkivät Maurice ja Jean erään Zuaavin huutavan kuin petoeläimen; kranaatin pirstale oli ratkonut hänen vatsansa, niin että sisälmykset tunkeutuivat ulos. Tuolla laahaa muuan kapteeni itseänsä pitkin maata — vasen käsi oli irti reväisty — hirveä haava ammotti hänen kyljessään, ja liikuttavalla äänellä rukoili hän jotakuta tekemään lopun hänen kärsimisistään.
Juuri metsän reunasta kuului tukahtunut huuto: "Auttakaa!" Se oli lippua kantava aliluutnantti; hän oli saanut luodin vasempaan keuhkoonsa.
Nääntyen kaatui hän maahan ja paksu verivirta syöksyi hänen suustaan — ja nähdessään, ettei hänestä välitetty, kokosi hän viimeisetkin voimansa ja huusi: "Pelastakaa lippu!" Yhdellä hyppäyksellä hyökkäsi Rochas hänen luokseen, tarttui lippuun, jonka varsi oli poikki, — aliluutnantti sopersi sakealla äänellä, verisen liman tunkiessa ulos suusta: "Minä kuolen; mutta mitä se tekee?… Pelastakaa lippu!"
Ja pehmeälle sammalvuoteelle uupui hän, repien ruohikkoa suonenvetoisilla käsillään, rinta kohosi ja laski ja koristen vetäsi hän viimeisen kerran henkeänsä.
Vihdoin viimein pääsivät he ulos tästä hirmuisesta metsästä.