Jeanin ja Mauricen kanssa ei jäänyt muita kuin luutnantti Rochas, Pache ja Lapoulle. Gaude, joka oli jäänyt jälestä päin tulemaan, näkyi juoksevan eräästä viidakosta. Oli todella lieventävää oleskella paljaalla maalla: täällä eivät luodit enään vinkuneet eikä kranaatteja pudonnut.
Erään talonpojan asunnosta kuulivat he kirouksia ja huomasivat siellä suuttuneen kenraalin, joka istui hiestä höyryävän hevosen selässä. Se oli heidän prikaattinsa päällikkö kenraali Bourgain-Desfeuilles; hänen punaset kasvonsa ilmaisivat suuttumusta ja ylenkatsetta antautumisen tähden, jota hän piti mieskohtaisena loukkauksena. Väkensä ei ollut nähnyt häntä aamusta asti; varmaankin hän oli kulkenut taistelutantereella etsien prikaattinsa jäännöksiä. Hän oli kovin vihoissaan preussiläisille pattereille, jotka mursivat keisarikunnan onnen ja hänen toivonsa saada tulevaisuudessakin olla Tuilerieläisten upseerina.
— Perhana vieköön! huusi hän, eikö tässä viheliäisessä maassa löydy enään ainoatakaan ihmistä?
Talon asukkaat olivat varmaankin paenneet metsään. Vihdoin näkyi eräs vanha nainen veräjällä, varmaan joku unohduksiin jäänyt piika, joka huonojen jalkojensa tähden ei voinut paeta.
— Hoi! muori, kuulkaapas! Missäpäin on Belgia?
Vaimo katsoi hämmästyneenä kysyjään — luultavasti ei hän ollut ymmärtänyt mitä kenraali kysyi.
Kenraali kadotti malttinsa, unohti puhuvansa maan asukkaalle, kirkui että häntä ei haluttanut tulla vangituksi Sedaniin mennessä, vaan hän tahtoi päästä nopeasti rajan yli. Useita sotilaita oli lähestynyt kuultuaan hänen ärsymisensä.
— Mutta, herra kenraali, sanoi eräs heistä, nyt ei pääse enään; kaikkialla vilisee preussiläisiä… Aamulla se ehkä olisi onnistunut, mutta nyt! —
Huhuja kulki, että useat komppaniat olivat eksyneet rykmenteistään ja olivat kulkeneet rajan ylitse mitään siitä tietämättä, toiset olivat raivanneet itselleen tien vihollisten rivien läpi, ennen kaartin yhtymistä 11:nteen osastoon.
Kenraali kohotti olkapäitään.