— Oi rakas sisarraukkani!
Kello kahden aikana, kun Henriette jälleen tuli entiselleen istui hän eräässä vieraassa keittiössä nojaten pöytää vasten ja itkien katkerasti. Mutta hän kuivasi kyyneleensä; hennossa naisessa heräsi äkkiä uljuutta ja päättäväisyyttä. Hän ei pelännyt mitään, äskeiset onnettomuudet olivat tehneet hänet lannistumattomaksi. Tuskassaan ei hän ajatellut muuta kuin miten saisi miehensä ruumiin takaisin, haudatakseen sen. Ensi tuuma oli hänellä palata takaisin Bazeillesiin, mutta kun kaikki sanoivat sen olevan mahdotonta, alkoi hän etsiä jotakuta, joka seuraisi häntä ja ottaisi huolekseen tarpeelliset toimenpiteet. Hän valitsi siksi serkkunsa, joka oli ollut johtajana sokuritehtaassa siihen aikaan kun Weiss teki työtä konttorissa. Tämä oli pitänyt paljon Weissistä eikä siis kieltänyt Henrietteltä apuaan. Hän oli vaimonsa mukana perinyt kauniin omaisuuden, Ermitagen, jossa nykyään asui. Sen multamuurit ulottuivat Sedaniin asti, toisella puolella Givonnen laaksoon; — ja nyt oli Henriette matkalla sinne; joka askeleella seisahtui hän vähäsen, peläten että tulisi tapetuksi, — mutta hän tahtoi päästä eteenpäin — tahtoi pelastaa miehensä ruumiin.
Maurice, jolle hän kertoi aikeensa, hyväksyi sen.
— Serkku Dubreuil on aina ollut hyvä meitä kohtaan… Hänestä sinulle kyllä on hyötyä…
Hänelle juolahti sukkela tuuma mieleen, luutnantti Rochas tahtoi pelastaa lipun; hän oli jo luvannut leikata sen rikki, kätkeä palaset paitansa alle tahi kaivaa ne maahan erään puun juurelle ja asettaa jonkun merkin että löytäisi ne sitte myöhemmin.
Mutta kipeästi koski heidän sydämmeensä sen lipun rikki repiminen ja kätkeminen, jota he niin syvästi rakastivat. He olisivat tahtoneet keksiä vaikka minkä muun neuvon tahansa.
Sentähden ei syntynytkään erimielisyyttä kun Maurice ehdotti että lippu uskottaisiin jonkun huostaan, joka kätkisi ja tarpeen tullessa puolustaisi sitä siksi kun he vaatisivat sen jälleen takaisin.
— Kuuleppas! sanoi Maurice sisarelleen, me tulemme sinun kanssasi Ermitageen katsomaan onko Dubreuil siellä … ja sitäpaitsi, en tahdo jättää sinua. —
Ei ollut ensinkään helppoa päästä ulos vilinästä — vihdoin onnistui se heille ja nyt he läksivät astumaan erästä tietä, joka vei ylös mäen vasemmalle puolelle. Senjälkeen he tulivat todelliseen labyrinttiin, siellä oli polkuja, salaisia käytäviä, pieni maakylä, jossa asui puutarhuri; sinne oli rakennettu monta pientä huvilaa ja taloa ja kaikkialla näkyi teitä, piilopaikkoja, muureja ja solia. — Erinomaisen sopiva väijymispaikka; se vasta oli asema, jota kymmenkunnalla miehellä voi puolustaa tuntikausia vaikkapa kokonaista rykmenttiä vastaan.
Kuulia lenteli silloin tällöin, sillä preussiläinen kaarti samosi eteenpäin laakson toisella puolella.