Hänen kanssaan ei ollut enään muita kuin Maurice, Jean ja Gaude, jotka kaikki neljä olivat sortumaisillaan pakenevien sotilaitten jalkoihin, jotka riensivät eteenpäin vallaten melkein koko tien. Nyt ne olivat jo kaukana ravintolasta.
Miestulva kulki Sedaniin päin kuin yli äyräittensä paisuva virta, jonka liejuiset aallot vyöryvät kauvas riistäen mukanaan sekä kivet että kannot. Läheisiltä ylängöiltä ja rinteiltä, Floignin tieltä, Pierrementista, hautausmaalta, Marskentältä Ja Givonnen laaksosta syöksyi raivoisia ihmisiä kylää kohden, jossa toivoivat löytävänsä turvaa ja suojaa.
Voisiko todellakin soimata näitä kurjia ihmisraukkoja? Kaksitoista pitkää tuntia he olivat liikahtamatta seisseet vihollisen hirmuisen, kuolettavan tulen keskellä. Patterit olivat suojelleet heitä edestä, takaa ja sivulta. Sotajoukko oli sanan todellisessa merkityksessä tullut muserretuksi — ajetuksi loukkoon, josta ei mikään pako ollut mahdollinen. Muutamat rykmentit seitsemännestä osastosta — siitä, joka tuli Floignista — vetäytyivät takaisin hyvässä järjestyksessä. Mutta alhaalla Givonnen laaksossa vallitsi täydellinen sekasorto, — ei ollut riviä ei päälliköitä, — vimmastuneet joukot pyrkivät eteenpäin, työnsivät ja tuuppailivat toisiaan — raivokkaina ja levottomina — heiluttaen zouaavien, jääkärien ja jalkaväestön välkkyvien aseiden pirstaleita, kaikilla näkyi olevan repaleiset univormut, likaiset kädet, veristyneet kasvot, kuivat, turvonneet huulet, ääni painuksissa.
Väliin ryntäsi hevonen ilman ratsastajaa nelistäen väkijoukon keskelle ja kaasi useita sotilaita; kanuunia saapui täyttä vauhtia — vaaria pitämättä lauaistiin pattereista, joiden ampujat, ikäänkuin kiivastuneina juopumuksesta, musersivat kaikki.
Jean katsahti taasen taivasta, katsoi laskeutuvaa aurinkoa. Paksujen tomupilvien läpi paahtoi aurinko vielä kuumasti hiestyneitä kasvoja. Ilma oli viehättävä, taivas sininen ja kuultavan kirkas.
— Tämä nyt on kiusallista, sanoi Jean, tuo aurinko riiviö ei aijo tänään ensinkään laskea.
Mutta yht'äkkiä jäi Maurice seisomaan kuin kivettynyt; hän näki erään nuoren naisen nojauvan huonetta vastaan, ett'ei tulisi tallatuksi. Mauricen hämmästys ei ollut vähäinen: se oli Henriette, hänen sisarensa.
Näyttipä siltä kuin Henriette ei olisi niin suuresti hämmästynyt.
— He ovat ampuneet hänet Bazeillessa… Niin, minä olin siellä…
Tahdoin hänen ruumistaan takaisin, mutta silloin tulin ajatelleeksi…
Hän ei maininnut preussiläisiä eikä Weissiä; jokainen mahtoi muutenkin ymmärtää mitä hän tarkoitti. Maurice käsittikin todella. Hän oli rakastanut heitä … molempia, ja katkera kyynel vierähti hänen poskelleen.