— Odottakaa roistot, täällä te vaan juotte sillä aikaa kuin me näännymme vaivoihimme!
Mutta Chouteau ei suvainnut moittimista.
— Aa, sinä tiedät, vanha vekkuli, ei ole enään luutnanttia, ei ole muita kuin vapaita… Eivätkö preussiläiset ole sinua jo kylliksi polkeneet maahan, koska tulet tänne vielä torumaan.
Toisten täytyi pitää kiinni Rochasta, joka tahtoi lyödä pään tuolta hävyttömältä mieheltä. Loubet, pidellen puteleja vielä käsissään koetti aikaansaada rauhaa.
— Jättäkää tuo! Olkaa ystäviä! Sopikaa keskenänne.
Ja nähdessään Lapoullen ja Pachen, vanhat ystävänsä:
— Älkää kiusatko itseänne, lapset, tulkaa sisälle niin saatte ryypyn.
Lapoulle epäili hetken, himmeästi aavistaen että oli sopimatonta juhlia kun moni ihmisraukka oli nälkään kuolemaisillaan.
Mutta hän oli niin uupunut nälästä ja janosta. Nopeasti teki hän päätöksensä, yhdellä harppauksella hän oli ravintolassa ja työnsi sanaakaan sanomatta Pachenkin sisälle; ja sinne jäivät he molemmat.
— Häpeämätön joukko, toisti Rochas, parasta olisi ampua heidät kaikki!