Tie teki mutkan, kaartaen alas Givonnen laaksoon; siellä oli sellainen joukko pakenevia sotilaita, että luutnantti Rochas tuli tienristeyksessä Pachen, Lapoullen ja Gauden kanssa työnnetyksi erään ravintolan luo. Jeanin ja Mauricen oli kovin vaikeata saavuttaa heitä. Kaikki hämmästyivät suuresti kuullessaan karkean, juopuneen äänen, joka vaati heiltä selitystä.
— Vai niin! Yhtymys — — täällä! … ohho, erityinen seura!… Aa, se on todellakin onnellinen sattumus.
He tunsivat Chouteaun, joka nojasi kyynärpäänsä ikkunaan. Hän oli juovuksissa, nikotteli yhtämittaa puhuessaan ja huusi:
— Sanokaa, eikö teitä janota? Tulkaa lähemmäksi, älkää kainostelko…
Täällä on vielä tovereille…
Hän viittasi saliin:
— Tule tänne! Anna näille herroille vähän juomista…
Nyt tuli Loubet hoippuen, puteli kummassakin kädessä. Hän ei ollut niin juovuksissa kuin toiset ja lasketteli sukkeluuksia toisen toisensa jälkeen pariisilaisten pikkukauppiasten tavoin.
— Tämäpä vasta raitista, raitista, kuka tahtoo juoda?
He eivät olleet näyttäytyneet sitten kuin olivat lähteneet pois, sanoen menevänsä viemään kersantti Sapinia sairashuoneeseen; varmaankin olivat he pettäneet ja paenneet tänne mihin ei kranaatit lentäneet. Ja nyt olivat he joutuneet karille, olivat tulleet ravintolaan, joka oli jätetty ryöstettäväksi.
Luutnantti Rochas suuttui.